Vaikken ole vakavasti sairas, ainoastaan hetkellisesti liikuntarajoitteinen, mietin silti, onko tässä tilanteessa ihan pakko lukea syöpään kuolevasta naisesta ja kehitysvammaisesta nuoresta, joka tuskin elää 30-vuotiaaksi ja ymmärtää sen itse. Tällaista Shriverin Jonnekin pois käsittelee. Mutta pakko sitä on lukea, vaikka välillä meinaa ahdistaa – omanlaisenaan vinona sanomana on se, että sairaus ei muuta ihmistä: Shriverillä sekä kuoleva nainen että vammainen lapsi ovat kärttyisiä, vihaisia, katkeria ja kohtaloonsa tyytymättömiä ihmisiä. Siinä on jotain lohdullista, joka estää kirjaa sortumasta nyyhkyromaaniksi. En koe, että kirja itkettää (vielä), mutta ei se mikään viikonlopun viihdepakettikaan ole. Syöpää sairastavalta naiselta löytyi tutun tuntuinen vertaus sairastamisesta ylipäänsä, kun hän perustelee, miksei jaksa vastata äitinsä puheluihin: ”Minulle ei tapahdu enää mitään. En tee muuta kuin katson televisiota. Emme voi puhua edes säästä. En käy ikinä ulkona, joten säätä ei ole olemassa. Päädymme puhumaan puoli tuntia siitä, mitä olen syönyt.” Viimeksi kun ulkoilin, oli kesä.