Summa summarum: Lost in Kerava. Keski-ikäinen täti-ihminen on hukannut itsensä ja elämänsä ja päätyy kaikista maailman paikoista etsimään niitä Keravalta. Tuntemattomien ovikelloja soittelemalla löytyy monenlaista hiihtäjää, mutta täysin eksistentialistisen hienoa romaania siitä ei mielestäni synny, Finlandia-palkinnosta huolimatta. Mikko Rimmisen Nenäpäivä (Teos 2010) on mielestäni Pussikaljaromaania ehjempi ja rauhallisempi, mutta huumorin tasolla emme kirjailijan kanssa täysin kohtaa. Ei kuitenkaan huono.

Arvio: Rimminen tunnetaan ennen kaikkea kekseliäästä ja virtuoosimaisesta kielestään. Siinä on vaaransa. Pussikaljaromaanissa ärsyynnyin kielikikkailuun ja keksittyjen sanojen tulvaan. Kirja jäi kesken. Tällä kertaa Rimminen käyttää taitoaan harkitummin, mutta toisaalta: ei kieli nyt sen jälkeen niin hirveän erikoiselta enää tunnukaan.

Kielessä on silti Rimmisen ehdoton omaperäisyys ja lahjakkuus. Muuten juoni on mielestäni hieman hitaasti käynnistyvä ja ajoittain jopa tylsä. Ei se ole mikään ihme: Rimminen kuvaa yhteiskunnan laidoille pudonneita, yksinäisiä ja syrjäytyneitä hienosti ja koskettavasti, mutta itse kyllästyn päähenkilön liikkeiden ja ajatusten yksityiskohtaiseen raportointiin. Jos se kiehtoo, kirjasta varmasti pitää.

Välillä teos naurattaa – taloustutkijaksi tekeytyvä nolojen tilanteiden rouva on väistämättä koominen hahmo. Ihailen Rimmisen omalaatuista tyyliä ja arvostan häntä kirjailijana, mutta en ole järjettömän kiinnostunut lukemaan Rimmistä enempää. Lukeminen tuntui nautinnon sijaan työvoitolta, eikä vähiten siksi, että ärsyynnyin päähenkilöstä pahasti. Kaiken kohelluksen keskellä olisi tehnyt mieli ravistella häntä korvista, mutta en tiedä onko se reaktio ollut kirjailijan tarkoitus.

 Lainaus Rimmisen tyylistä:

”Päivät tumpsahtelivat paikalle ja matkoihinsa niin kuin ne tekevät silloin, kun elämä on kutakuinkin kunnossa. Ei niissä tietenkään mitään ikimuistoista ollut, päivissä, pikemminkin ne ohittuivat jotenkin huomaamattomasti, pitkästä aikaa ei sitä nimenomaista aikaa tarvinnut laskea, se vain kulki painollaan möyheäksi muuttuneen elämän kyljessä.”

Samaa voisi sanoa tästä romaanista: syrjäytyneiden olemassaolon muistuttajana teoksella on tärkeä yhteiskunnallinen sanoma, mutta kovin ikimuistoisena en itse sitä pidä.

Kenelle: Kärsivällisille. Hitaasta, mutta verbaalisesta kerronnasta nauttiville. Muuten en ole tavannut vielä ketään ihan haltioitunutta, mutta Rimmisellä on oma fanikuntansa.

Alkulause: ”Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin sitä siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti aivan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.”

Jälkimaku: Liikaa kohellusta  ja liian pitkiä lauserakenteita omaan makuuni. Muuten pisteitä omanlaisen linjan vetämisestä.

Starat (1-5): 4-. Finlandioilta odottaa aina liikaa.