Järkyttävä kirja. Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi 2011) kuuluu niihin teoksiin, jolle olisin toivonut enemmän julkisuutta ja naistenlehtien haastiksia – hänellä kun on oikeasti Asiaa. Tai ehkä juttuja on ollut ilman, että huomasin, kirjankin keksin blogeista. Teos kertoo päiväkirjamuodossa Pihlajaniemen ja hänen miehensä adoptioprosessista, joka venyi lopulta viiden vuoden pituiseksi ennen kuin oma ihana tyttö saatiin Kiinasta kotiin. Tätä ennen oli käyty vaikea ja pitkä hedelmöityshoitokuvio läpi: hienointa teoksessa on rehellisyyden lisäksi adptioäidiksi kasvun kuvaus. Se on nimittäin ihan omanlaisensa prosessi, josta valitettavasti daijut tutut ja läheiset eivät ymmärrä mitään, mikä ei estä heitä laukomasta kaikkia mahdollisia idioottimaisuuksia päin Pihlajaniemen pläsiä. Suututtaa. Mikä äitiydessä ja lapsettomuudessa tai lapsen saamisessa aiheuttaa sen, että fiksutkin ihmiset katsovat oikeudekseen kommentoida omia loukkaavia mielipiteitään päin naamaa? Jos pitää adoptiota itsekkäänä ja turhana tekona ja on sitä mieltä, että ihan hyvin ihminen voi elää ilman lasta, kun sillä adoptiolapsella voi olla joku vammakin (toisin kuin biologisella siis, ilmeisesti) ja sen on parempi pysyä Kiinassa lastenkodissa, niin eikö tätä mielipidettä voi millään pitää omanaan? Luuleeko kommentoija, että Pihlajaniemi vastaisi: ”Ai mutta tosiaan, kuule onpa hyvä, että mainitsit, nythän perummekin tämän jo monta vuotta kestäneen prosessin, koska totta – meidän elämähän on ihan kivaa ilman lastakin!” Voi ziisus. Nämä ulkomaailman suhtautumisesta kertovat osiot suututtavat. Kirjassa kuvataan myös kaunistelematta tunneaallokoita, hyviä ja huonoja hetkiä, joita ehtii tulla viiden vuoden aikana, kun lasta ei kuulu eikä myöskään mitään tietoa siitä, milloin hän tulee, jos tulee. Mukaan mahtuu rumiakin ajatuksia – kiitos siitä. Selväksi käy sekin positiivinen totuus, että adoptioon kasvetaan: adoptoivia ei tarvitse sääliä, sillä kun suru biologisesta lapsettomuudesta on käyty läpi, muu kuin adoptio ei tunnu enää vaihtoehdolta. Pihlajaniemi uskoo, että he saavat juuri sen lapsen, joka heille on tarkoitettu: ”En osaa ajatella, että meidän perheeseemme tulisi lapsi muuten kuin adoption kautta. Juuri näinhän sen piti käydä, hyvänen aika, miksemme sitä jo aikaisemmin tajunneet! Joskus pintaan häivähtää suru kaiken ennakoidun pettämisestä, mutta sekin peittyy ilon alle. Nämä kirkkaat hetket ovat hyviä, ne pitää muistaa.” Tämän faktan lisäksi Pihlajaniemi toivoo, että ihmiset eivät tekisi eroa ”omien” ja adoptoitujen lasten välillä ainakaan adoptoivien kuullen, vaikka niin ajattelisikin. Sen sijaan hän toivoisi, että puhutaan biologisista ja adoptiolapsista – omia ne ovat kaikki. Tämän todistaa sekin, että lapsen lopulta tullessa ajatukset ja epävarmuudet ovat ihan samoja kuin monilla synnyttäneillä: kuka hän on, miten häntä hoidetaan, mitä lapsi nyt itkee, mitä sille tehdään? Pihlajaniemi ei kaunistele adoptiota eikä syyttele biologisen lapsen saaneita – hän kertoo mielestäni rehdisti ja koskettavasti oman tarinansa faktoineen ja tunteineen. Suosittelen ehdottomasti kaikille adoptiota harkitseville, heidän läheisilleen ja niille, joita aihe kiinnostaa ihan yleissivistyksen takia. Jos jotain kirjasta oivalsi niin sen, ettei vanhemmuutta voi mitata sillä, miten lapsi perheeseen saadaan. Kirja järkytti, suututti, nauratti ja itketti – ja onneksi siinä on onnellinen loppu. 🙂 Pihlajaniemen blogi löytyy täältä: http://adoptiomatka.blogspot.com/ ja siellä on myös pitkä lista blogeja ja juttuja, joissa kirjaa on käsitelty.