Ei ole varmaan suuri yllätys, että olen haltioissani Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelmasta ”Huominen on liian kaukana” (Otava 2011). Romaani Puolikas keltaista aurinkoa kuuluu mulla Sadan vuoden yksinäisyyden kaltaisiin Suuriin Elämyksiin – monien muiden mielestä se oli liian pitkä tai monipolvinen, mutta musta se oli yksinkertaisesti huikea sekä kirjallisesti että sisällöllisesti (arvio hehkutuksineen löytyy täältä:
http://inahduskirjat.blogspot.com/2009/06/adichie-puolikas-keltaista-aurinkoa.html). Lähes koko muulle ihmiskunnalle Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa oli vastaava elämys – itse taas kuulun niihin, jotka eivät tajunneet sen suosiota ollenkaan: se haiskahti liikaa keski-ikäisen miehen tekstiltä naisten kurjuudesta (vaikka aihe tärkeä onkin) ja bestsellerin kuva mielessä
kirjoitetulta. Adichie sen sijaan tuntuu aidolta. Enkä sano tätä vain siksi, että hän on nuori afrikkalainen nainen. Ihailen Adichien kieltä ja järkytyn tarinoista, joissa on kaiken kurjuuden lisäksi mukana aina Afrikan kauneutta, omaa historiaa ja uskoa elämään. Novellikokoelmasta tulee
mieleen toinen suosikkini Jhumpa Lahiri: Nigerian lisäksi Adichie kertoo Amerikkaan muuttaneiden afrikkalaisten elämästä ja kulttuurishokeista. Kirja oli pakko lukea melkein kerralla – toimii. Sivujuonteena kirjan vaikutuksesta mainittakoon, että kun täällä sohvalla sivusta seurailen
koto-Suomen menoa, mediakeskusteluja ja ihmisten paniikkista arkea fb:n kautta, niin ristiriita Adichien kanssa on vähintäänkin outo. Tulee tunne, että Adichie on todellisten asioiden äärellä – elämän ja kuoleman, siirtolaisuuden, irrallisuuden, lasten hädän, koulutuksen puutteen ja sodan
pitkäaikaisten vaikutusten ytimessä. Kaiken tämän hän kuvaa silti elämän tuntuisesti, ilman paatosta. Entä mistä meillä puhutaan? Kreikan vakuuksista. E-koodeista ja siitä, elämmekö niiden takia vain 97-vuotiaiksi. Vahingoittaako lapsia enemmän se, että niille pidetään kuria vai että ei pidetä. Persuista ja siitä, kuinka paljon ala-tönsiöläisiä kiusaa se, että jossain
hesassa on olemassa Itäkeskus, jossa on kuulemma pelkkiä mustia ihmisiä, jotka vievät meidän rahat, naiset ja työt (joita emme halua tehdä). Nehän kaikki haluavat väkisin tänne kylmään ja
pimeään mangopuiden keskeltä kadulla tönittäviksi ja koulussa haukuttaviksi. Toivoisin myös persujen lukevan Adichieta – kaikella rakkaudella en usko edes kela-tukien korvaavan kotomaamme ihanaa ja tunnelmallista kaamosaikaa verrattuna Afrikan aurinkoon. Jos siellä voisi
elää turvallisesti ja ilman pelkoa ja nälkää, me olisimme siellä kaikki, persut yhdessä rivissä poolilla sateenvarjodrinkki kourassa.