Runotyttö goes crazy

Aila Meriluoto on runotyttöjen Carrie Bradshaw. Paitsi hurjempi.

Sain joululahjaksi Meriluodon päiväkirjat (Tältä kohtaa. Päiväkirjat 1975-2004, toim. Anna-Liisa Haavikko, Siltala 2010) ja mietin, onko Panu Rajalan kirjoittaman varsin hyvän elämäkerran jälkeen (arvio siitä täällä) Meriluodossa vielä jotain uutta tarjolla. No huh sentään. Korvia kuumottaa jo alussa.

Päiväkirjat ovat aika reipas ja suora raportti 70-luvun kostean sukupolven hippaamisesta. Meriluoto oli 70-luvulla jo yli viisikymppinen, mutta se ei estä kivoja pikku romansseja nuorempien miesten kanssa ja monia muita suhteellisen suttuisia mieskuvioita.

Ihailen Meriluodon rohkeutta: hän on halunnut julkaista suorat ja intiimit päiväkirjansa romuttaakseen mm. tabuja vanhenevien ihmisten seksi- ja rakkauselämästä (jota siis on). Silti en itse haluaisi esiintyä nimelläni hänen päiväkirjoissaan. Se tässä vähän ihmetyttää. Mutta kasivitosena se kai voisi jo tuntua imartelevaltakin. Ööh.

Meriluodon kirjallinen lahjakkuus riittää tekemään jopa päiväkirjoista kiinnostavia:

”10.5.1978 (–) On se aika hassua. Ihmisellä on yksi elämä. Ja sitten hän tuhrii sen jo varhaisessa vaiheessa ihmissuhteilla joihin ei ole kypsä.

Ja silti elää edelleen sitä tahriutunutta elämäänsä. Jopa pitää elämästä, vaikka se on täynnä sotkuja ja vaikeuksia. Mutta ei niitä kohdalla sellaisiksi koe. Vaikeus on aina imperfektiä, jotenkin. Eläminen sinänsä on loputtoman positiivista.”

Toisten päiväkirjat ovat kiinnostavampia kuin toisten.