Silkkipuseroangsti

Häiritseekö ketään muuta etenkin anglosaksisten kirjailijoiden taipumus jatkuvaan vaatteiden kuvailuun?

Olen lukenut tänä keväänä suomennettua Carol Shieldsin esikoisromaania ”Pikkuseikkoja” (Otava 2011). Se on ihan ok, taattua Shieldsiä, mutta jos ei ole Shieldsiin vielä tutustunut, suosittelisin melkein mitä tahansa muuta myöhempää romaania ensin (esim. Kivipäiväkirjat tai Rakkauden tasavalta).

Tykkään Shieldistä, mutta mikä siinä on, että etenkin kanadalaisten tai amerikkalaisten naiskirjailijoiden pitää kuvailla vaatteita niin typerästi ja tarkasti? Esimerkki yhdeltä sivulta, boldaukset mun:

”Hänen siippansa Alfred, joka on muuttanut pois kotoa, on huoneen toisella puolella seurassaan kylmäkatseinen vaaleaverikkö, jolla on merenvihreä silkkinen kotelopuku. Silkkipuseroon ja kirsikanpunaisiin housuihin pukeutunut Ruthie seisoskelee yksinään, siemailee boolia ja näyttää juopuneelta eikä ollenkaan iloiselta. Olen juuri menossa puhumaan hänen kanssaan, kun huomaan suunnattoman paksun miehen, jolla on karkea villakangaspuku.”

But why? Henkilökuvaukset toimisivat loistavasti ilman vaatteitakin, mutta sen sijaan juutun itse kuvittelemaan, millainen silkkipusero ja minkäväriset ovat kirsikanpunaiset housut ja mitä hiton väliä sillä on?

Ongelma on varmaan siinä, että vaikka olisi tarkoitus kuvailla tyylikkäitäkin ihmisiä, nämä vaatteet kuulostavat mun mielestä yleensä vain typeriltä. Jotenkin teksti olisi ajattomampaa ilman villakangaspukuja: mielestäni vaikka hiusten, parran tai muun ulkonäön kuvailu riittäisi ja toimisi paremmin.

Tämä ei ole vain Shieldsin tai naiskirjailijoiden ongelma, vaan ko. maanosan kirjallisuuden yleinen maneeri, olen huomannut. Kai niitä opetetaan jossain yliopiston kirjailijakurssilla tarkkailemaan ihmisten vaatteita ja kirjoittamaan tuntikausia kuvauksia erilaisista silkkipuseroista?