Sota on sota on sota

Luin pääsiäisenä kehuttua maailmankirjallisuutta: bangladeshilaisen Tahmima Anamin esikoisromaani Kulta-aika (Basam Books 2010) on palkinnoista ja kehuista päätellen yksi niistä esikoisista, joka olisi pitänyt lukea ajat sitten.

Ja hyvä romaani se onkin, esikoiseksi jälleen kerran suorastaan hämmentävä. Kirja kertoo Bangladeshin itsenäisyyssodasta 1970-luvulla yhden perheen kautta. Takakannessa kirjaa verrataan Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -bestselleriin, mutta tämä on mielestäni huomattavasti tasokkaampi kirjallisesti ja laadullisesti (en pitänyt Hosseinista ja olenkin mielipiteeni kanssa varsin yksin).

Mutta mitä pidemmälle luen, sitä vahvemmin tulee olo, että olen lukenut tämän ennenkin. Tuntuu siltä, että viime vuosina on kirjoitettu paljon sotaromaaneja naisten ja perheiden kokemusten kautta. Se on tärkeää. Se tuo sodasta koskettavamman ja inhimillisen puolen esiin; kaikki sotilaat ovat jonkun lapsia ja veljiä, joku odottaa kotona aina. Naisten ja miesten asemasta ja rooleista eri kulttuureissa oppii myös tätä kautta paljon – mitä tekevät kotona odottavat naiset? Joustavatko roolimallit vai piilotetaanko naiset sodankin aikana kotiin? Mitä toinen toistaan järjettömimpiä syitä sotaan ja varsinkin kansanmurhiin maailmassa keksitään, kerta toisensa jälkeen – yhteistä niille näyttää olevan se, että juuri mitään syytä ei lopulta tarvita.

Sehän tässä masentaakin.

Vaikka en haluaisi kyynistyä ja jokaisen sodan tarina on tärkeä kertoa, en voi mitään sille, että alan kokea pientä puutumista. Sota on samanlainen kaikkialla. Luen kirjan varmasti loppuun, suvun tarinassa riittää kiehtovuutta, mutten taida sen jälkeen lukea hetkeen sota-aiheista kirjaa. Todellisuus on valitettavan ahdistava ja itseään toistava muutenkin.

Suosittelen silti niille, jotka pitivät Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanista – kannattaa varautua siihen, että tämä on vähän vähemmän silmäkulmia kostuttava ja jollain lailla tyylillisesti uskottavampi.