Takaisin William N:ään

Yritän kerätä keskittymiskykyä ja lukea keskenolevia kirjoja – niitä on järkyttävä määrä, novellikokoelmia, Westön kolumnit, Tervon Layla, uusin Claes Andersson vain pari päällimmäistä mainitakseni. Olen lukenut täysin päivän ja fiiliksen mukaan ja pinosta voisi päätellä, että mulla on ADHD.

Palasin takaisin Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan ja nyt sujuu paremmin ikävystyttävän tiedemiehen parissa. En ole ihan varma, onko kirja romaani – päiväkirjamuodon takia se tuntuu välillä enemmän anekdoottikokoelmalta. Kuivakkaassa huumorissa ja tarkassa ajan kuvauksessa on viehätyksensä. Ei huono, sanoisi Jorma Uotinen (jonka toivoisin tekevän kirjakritiikkejä samalla tyylillä kuin tanssituomarointia). 

ADHD:n lisäksi suodatan näemmä myös kaiken lukemani oman persoonani kautta, mikä johtuu siitä, että muiden virikkeiden puutteessa päivät kuluvat enimmäkseen omassa seurassa. Vähän pitkästyttävää, myönnän. Niinpä tämä marraskuinen lainaus William N:ltä nauratti kovasti (postasinkohan tämän jo, hmm..):

”26.11.1898 Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin.”

Laumaeläimiä olemme me.