Tulevaisuus ei tiedä sinusta mitään

Kjell Westö on niin älykäs mies ja lahjakas kirjoittaja, että tulen varmaan lähipäivinä siteeraamaan uutta Halkeamia-kokoelmaa (Otava 2011) useamman kerran.

Päivän ajatus: Westö kirjoittaa yhdessä kolumnissa siitä, miten tietoyhteiskunnassa tieto itse asiassa katoaa jatkuvan formaattien päivitysten ja tekniikan uudistumisen tieltä.

Voimme lukea parituhatta vuotta vanhoja papyruksia, mutta emme vuonna 1976 tehtyjä magneettinauhoja, koska ne, jotka tunsivat formaatin ovat kuolleet tai eläkkeellä (kyse oli NASAn projektista, jossa alettiin vuonna -99 tutkailla vuoden -76 luotainprojektin tietoja).

Pistää miettimään.

Pari kertaa olen funtsinut, että nyt jo aika monivuotinen bloggailu-historiani on vain tietokoneiden ja parin saitin toimivuuden varassa. Olen arvellut, että tarttis varmaan printata jotain eläkepäiviä varten, mutta työ tuntuu niin isolta, etten saa sitä aikaiseksi.

Lainaus Westöltä (s. 40):

”Yhtäkkiä ajattelen maanista tarvettamme itsemme ja elämämme tallentamiseen, varmentamiseen. Ajattelen ihmisiä, jotka ottavat digikamerallaan kuvia joka ikisestä tilanteesta, vaikka eivät koskaan tee otoksistaan paperikuvia. Bloggaajia, jotka raportoivat jokaisesta syömästään omenasta. Matkustajia, jotka soittavat junasta tai bussista vain sanoakseen: ”Moi, olen nyt täällä bussissa.” Voisiko olla niin, että alitajuisesti jo tiedämme, ettemme ole ihan täysin olemassa ja että tulevaisuus ei tule tietämään meistä mitään?”

Kjell kysyy, minä vastaan: voisi.

Onko se suurikin vahinko, että iso osa kaikesta tästä järjettömästä tietomassasta katoaa bittiavaruuteen – tuskin. Jokainen sukupolvi luulee olevansa sekä tuhon partaalla että ehdottomasti taltioimisen arvoinen.

Emme muista, että tulevia sukupolvia kiinnostaa lopulta eniten se, mitä sen päivän aikalaiset sanovat, tekevät ja kirjoittavat. Aika harvan ajatukset kestävät tuhansien vuosien taltiointia – lukekaa siis Westötä niin kauan kuin voitte. ;)