Olen kolmatta iltaa yksin kotona. Siis ihan yksin, vain banaanikärpäset seuranani. Mies lähti lapsen kanssa kesäloman viettoon Kainuuseen, me arjen rattaissa pyörivät seuraamme vasta loppuviikosta perässä. Lapsilla on isäviikonloppu ja omien kokousaikataulujeni vuoksi yksi ekstrayökin toisessa kodissa. Olen siis aivan unona kotisohvalla, televisiouutisten hurrikaanihumina ja Spotifyn suosikit satunnaista seuraa tarjoamassa.

Kummallista. Tällaista ei ole tapahtunut ainakaan…vuoteen, kahteen, koska muka? Toki olen aina välillä yksin kotona, yönkin, koska puoliso on kolmivuorotyössä kulkeva sankarihoitaja ja lapset säännöllisesti toisissa kodeissaan. Mutta silti olo on ihan outo.

Yksinäisyyttä en kuitenkaan ole ehtinyt liiemmin kokea: lauantaina järjestin synttäreideni kunniaksi tyttöjen kemut ja pääsin kilistämään viinilaseja ihanien ystävien kanssa. Sunnuntaina kaksi naista ja yksi vauva tulivat auttamaan jämäruokien ja kakunrippeiden tuhoamisessa (vauvaa tosin kiinnosti lähinnä sähköjohdot ja muu jännä konttausetäisyydeltä löytyvä kielletty). Illalla sain vielä seuralaisen metsälenkille, joten koko viikonloppu sisälsi enemmän kaivattua kaveriaikaa kuin normikuukausi yhteensä!

Tänään tein töissä tunteja varastoon ja nakutin näppäimistöä pahan (tai laiskan) päivän varalle. Loput kakut syötin viikkopalaverissa kollegoille. Työpäivän jälkeen kävin ostamassa tuulenpitävän takin ja villahousut, jotta itsekin selviän Kainuusta hengissä. Söin päivällisen Telakan terassilla, vielä tarkeni aterian verran istua ulkosalla.

Kotona on niin hassua olla aivan itsekseen, että meinaan muuttua monologia papattavaksi höperöksi. Olen laulanut radion mukana niin että naapureita hävettää, syönyt kaikki ateriat sohvalla ja ihastellut perjantaina siivottua kotia, joka on vieläkin ihan koskemattoman näköinen. Kaiken tämän independent woman -tekemisen keskellä olen kuitenkin nyhverö, joka kaipaa rakkaan kainaloa ja ikävöi ihania lapsiaan.

Olen myös lukenut edelliseen kirjoittamiskirjoitukseen tulleet kommentit ajatuksella, pohtinut tätä bloggaamista ja vaivihkaa siirellyt vanhoja tekstejä ikiomalle alustalleni.

Olen pitänyt blogia Lilyssä kolmisen vuotta ja saanut sinä aikana arvokasta kokemusta, isompia ympyröitä ja kiinnostavia kontakteja. Blogien ympärillä oleva yhteisö on edelleen huikea, mutta portaalin mainokset tunkeutuvat jo liikaa omalle tontilleni. Alkaa siis olla aika pakkailla pikkuhiljaa muuttolaatikoita ja yhdistää kaikki elämäni tekstit (no ehkei niitä noloimpia päiväkirjamerkintöjä) samaan paikkaan. Aiemmilta vuosilta löytyy myös postaus jos toinenkin bittiavaruuden poimuista, osa aika turhia mutta toiset aivan hurjan tärkeitä ja jotkut jopa aika huikeita. Aina vanhoja blogejani kaivellessani päädyn lukemaan sen tekstin tammikuulta 2013, jossa kerroin eronneeni. Postauksessa oli 86 kommenttia, poikkeuksetta osaaottavia ja kaikkea hyvää toivottavia. Sitä minä haluan blogilta: tunnetta – vaikkei toivottavasti mitään yhtä musertavaa tai mullistavaa tapahtumaa suuntaan tahi toiseen olekaan omaan elämään tilattu.

Pysykää siis kuulolla, kunhan saan laatikot purettua ja edes jokusen seinän maalattua, kutsun teidät kunnolla uuteen digikotiini kylään.

Ja siinä kodissa ei tarvitse koskaan mennä yksin nukkumaan.