Verkostot vesille
Kun aiemmin olen kuunnellut puhetta verkostoista, olen kurtistanut otsani kolmelle rypylle. Mielessäni olen lisännyt termin eteen hyvän veljen, kääntänyt käsitteen korruptioksi, nepotismiksi ja suoraksi yhteydeksi yhteiskunnan eriarvoisuuteen. Viime aikoina verkostot ovat kuitenkin saaneet henkisen hyväksynnän myös minulta.
Kun työnhakuni viime syksynä tuli aiempaa paljon ajankohtaisemmaksi, toitotettiin joka tuutissa verkostojen merkitystä. Työttömyys ei tänä päivänä olekaan häpeäpaalun arvoinen positio, vaan hyvinkin tavallinen elämänvaihe – jopa tai varsinkin meille, joilla on taskussa akateeminen tutkinto. Omaa työnhakua kehotettiin toitottamaan turuilla, toreilla ja Twitterissä. Jospa joku niissä viheliäisissä verkostoissa tuntisi jonkun, jolla olisi vinkki työmahdollisuudesta tai jopa paikka auki sopivalle osaajalle.
Männäviikolla käsittelimme koulutuspäivässä jälleen kerran verkostojen merkitystä. Saimme eteemme tyhjän aanelosen ja kehotuksen piirtää paperille kaikki elämämme verkostot. Siis mitkä? No perheen, ystävät, tuttavat, entiset työnantajat ja työtoverit, opiskelukaverit ja järjestökuviot. Päiväkodin vanhempainillassa tavatut äidit, harrastuspiirissä bongatut hyvät tyypit. Suurinpiirtein kaikki elämän ihmiset, joista voisi jollain lailla olla iloa, apua tai hyötyä työnhaussa.
Pöytäryhmässämme huokailtiin samansävyisesti. Ketä mää muka tunnen? Jos parhaalla kaverilla olisi mulle töitä, kai hän olisi niitä jo tarjonnut? Jos taas olen viisi vuotta sitten tavannut konferenssissa kiinnostavan hahmon, tuntuu LinkedIn-kontaktointi kiusalliselta. ”Mä kyllä muistan kaikki, mutta tuskin kukaan muistaa mua”, totesin minä, ja moni muukin. Lieneekö syynä suomalainen seinäruusufiilis, kun omaan unohtumattomaan vaikutukseen on niin vaikea uskoa. Yliopiston kehitysjohtaja muistutti myöhemmin samana päivänä, että tyypillinen vastaus verkostokartta-tehtävään on mutta kun ei mulla ole mitään verkostoja – ja vartin päästä niitä on löydetty sataviisikymmentä.
Oma paperini alkoi täyttyä pikkuhiljaa. Kynä piirsi pylpyröitä ja luokitteli elämäni ihmisiä. Opiskelukaverit. Puistoäidit. Entiset miehet. Huomasin, kuinka eri elämänaloilta tutut ihmiset ja vuosien varrelle kertyneet kohtaamiset ovatkin yks kaks ajankohtaisia. Pallurat menevät ristiin rastiin, asiayhteydet sulautuvat yhteen. Yksi ystävä tuntee about kaikki tamperelaiset, miessuhteiden kautta kaupungin IT-kenttäkin on saanut kasvoja. Koodaustyöpajassa tavattu nainen tekee työtä, josta minulla on paljon opittavaa. Lasten tädit osaavat kertoa mainostoimistomaailmasta, kummitädeistä taas löytyy kulttuurialan konkareita. Leikkipuiston laidalla kohdatuista sen-ja-sen-äideistä on tullut nimen ja tittelin omaavia tuttuja, joiden kanssa voi käydä kurahousukeskustelujen lisäksi pubissa ja jakaa työpaikkavinkkejä. Uusin verkosto koostuu niistä viidestätoista valloittavasta viestintäihmisestä, joiden kanssa opimme uutta yliopistolla ja puimme vanhoja perjantaikaljalla.
Olin jo laskenut kynän kädestäni, kunnes havahduin olennaiseen. Syntyi vielä yksi kategoria, some. Paitsi oikean elämän ystävyyksiä, bloggaaminen on synnyttänyt myös virtuaalisen verkoston. Nimimerkkien takaa tunnen hienoja ihmisiä, postauksesta toiseen matkassa on kulkenut tärkeitä persoonia. Instagramissa ihmiset tulevat lähelle, yrityksetkin muuttuvat kasvollisiksi. Oma maailmansa löytyy Twitteristä, jossa oma viserrys saattaa viilettää toiselle puolelle maata ja oikea hashtag viedä hykerryttäviin mahdollisuuksiin. Kun graduprofessorini sattumalta jakoi linkkiäni, pomppasi seurantapaneelin käyrä kattoon. Täällä Lilyssäkin näen mahdollisuuksia: kun tulevaisuuden toiveet kiteytyvät kirjoittamisen ympärille, ei lehtitalon sateenvarjon alla bloggaaminen ole ollenkaan pöllömpää.
Verkostoissa on voimaa. Eikä niiden tiedostamisella, luomisella ja aktivoinnilla tarvitse olla kielteistä kaikua. Pohjimmiltaanhan on kyse ihmisten välisistä luonnollisista suhteista, ei hyväksikäytöstä tai hyödyn maksimoinnista. Jos itseä kiinnostavia asioita tekemällä tai ihmisiä kohtaamalla kutoo itselleen verkostoa, osuu huomaamattaan siihen toiseenkin kärpäseen. Tuskin jatkossakaan ystävystyn urakehitys edellä, tai hakeudun harrastuksiin sen perusteella, mistä pukuhuoneesta löytyy eniten päätösvaltaa. Verkostostahan ei myöskään ole mitään hyötyä, jos omaan otsaan on lätkäisty hankalan henkilön leima tai kaikki ylitetyt sillat on poltettu poroksi. Tuskin kuitenkaan tarvitsee olla seurueen sulavasanaisin suupaltti, yleensä hei vaan, hakeutuminen ihmisten seuraan ja läsnäolo riittävät synnyttämään suhteita. Tampereen kokoisessa kaupungissa – ja Suomen kokoisessa maassa – on kuitenkin yllättävän pienet piirit, ja vajaamittaisellakin verkolla voi saada saaliikseen juuri omaan kattaukseen sopivan kalan.
Niinpä jatkan verkkojen heiluttelua ja ylitän kiusallisia kynnyksiä. Klikkailen kontaktipyyntöjä LinkedInissä, pidän silmät avoimina ja käytän surutta blogia referenssinä työnhaussa. Ja ehkä jonain kauniina päivänä päiväkodin eteisessä ojennan käyntikorttini tulevalle pomolleni. Ilmeisen hyvin olen jäänyt ainakin vieraiden lasten mieliin – ruokakaupassa kuului eräänä päivänä hyllynpäädystä hihkuntaa: ”Hei kato tuolla oli mun kaverin äiti! Mää näin sen!”