Se tunne, kun ketsuppitahrat on pyyhitty pöydän alta ja kaikki lojuvat raukeina sohvalla
Aina välillä saan itseni kiinni siitä ajatuksesta, että tässä niitä ruuhkavuosia nyt eletään. Että päivät ovat yhteensulautunutta ja ruskeaksi muuttunutta muovailuvahaa, että viikonpäivällä ei ole väliä ellei ole perjantai ja että näiden aikojen lasten kehityksestä ei jää muistijälkeä mieleen eikä varsinkaan vauvapäiväkirjaan.
Tottahan tuossa toki toinen puoli onkin. Pääosa arjesta sijoittuu Bermudan kolmioon, jonka kärkipisteet muodostuvat kodista, työpaikasta ja päiväkodista (kiitän onneani siitä, että kolmion sivuista kukin on kävellen kymmenen minuutin matkan mittainen). On aikaiset aamut, puurojonoon jätetyt pienokaiset, kahdeksan tuntia toimistossa, tarhan pihasta poimitut punaposket ja iltaruoaksi jotain jauhelihakastikkeen kaltaista gurmeeta. Iltaan mahtuu legoleikki, ehkä kaksi, loppu onkin taas rutiininomaista iltatointa. Ja siinä vaiheessa kun tupa on hiljainen ja voisin tehdä ns. mitä vaan, jaksan lähinnä tuijottaa kattoa tai somemaailmaa puhelimen näytön läpi. Ja kahdeksan tunnin päästä sama homma repeatillä läpi.
Tämä kaikki kuulostaisi niin kovin puuduttavalta, jos siinä nimenomaan olisi se kaikki. Koska onhan näissä päivissä, viikoissa ja ruuhkaisissa vuosissa paljon muutakin. Niitä kuuluisia hetkiä.
On aamuja, jolloin aurinko valaisee kaupungin ja nostaa vastaantulijoidenkin suupielet hymyyn.
On kutkuttavia työtehtäviä, haasteita ja koodarikollegoista tarttuvaa hurmosta. On palavereita, joissa saa positiivista palautetta ja joissa keskustellaan niinkin ihanan konkreettista asiasta kuin palkoista. On työpöydällä odottava nelisivuinen lehtijuttu, jonka voi ainakin välillisesti laskea omaksi saavutuksekseen. Ja sen vieressä uusi jännä Ubuntu-puhelin, jolle toimiston nörttipojat huokailevat. (Ja minä, joka kuulemma on tekninen henkilö, koska en loppupäivän aikana saanut mitään järkevää aikaiseksi uuden puhelimen räpläämisen lomassa.)
On Lilytalkseja lehtitalossa, bloggaritapaamisia joissa saa vertaisiltaan, kaltaisiltaan ja kokeneimmiltakin ammennettua tiedonjyvän ja toisenkin. Mää olen toi hassussa asennossa könöttävä raitapaita, joka oli eniten innoissaan goodiebagin karkeista.
(On myöhäisillan seikkailuja Asikaisen autossa pimeällä parkkipaikalla.)
On täydellisiä perjantai-iltoja ja vielä täydellisempiä lauantaiaamuja, jolloin voi vain kylpeä saunassa tai auringossa tai tyytyväisyyden tunteessa tuplapeiton alla.
On ruokapöytään katettuja iltapäiväkahveja, joihin ostetaan gluteeniton-maidoton-munaton leivonnainen entisen miehen nykyisen naisen vuoksi. (”Aika pitkä matka on tultu”, totesi ystävänikin tähän.)
On eduskuntavaalit (!!!), joiden tulokselle voisi tuulettaa voitonriemuisesti, ellei kärkikaksikko aiheuttaisi samalla hämmentyneen pelokkaita tunteita.
On kampaajakäynti, joka teki minusta vielä vaaleamman (hui) ja kevensi repsottavan reuhkan ihan keväiseksi.
On sarjakuvanäyttelyitä päiväkodin seinillä, siiderituopillisia videokoulutuksen jälkeen, demoniraivoa rääkyvä yliväsynyt lapsi, äiti hinä hakattan hinua, kyläilyjä kavereiden luona, eka kerta Ideaparkissa ja aina silloin tällöin sellaisia söpöjä viestejä. Kaikenlaista.
Sitten on nämä sunnuntait, jotka ovat samanmoisia mutta eivät ihan. Viikon viimeinen päivä on lasten kanssa jotenkin erityinen. Kiireetön ja kiva, lempeä ja leppoisa. Siihen voi mahduttaa puistoilua ja lounastreffit ystävien luona tai tehdä kuten tänään, lähteä kolmistaan uimahalliin ja sieltä suoraan sushibuffettiin. Sunnuntaihin osuvat myös viikon aikana unholaan jääneet kotityöt: puolipakollinen imurointi, vessojen siistiminen siedettäviksi ja ne pyykkikoriin kertyneet viisi koneellista. Lapset leikkivät keskenään kun minä putsaan pölyisiä nurkkia, onneksi aikaani riittää myös jumppaavan kissan hännän kiinnittämiseen tai eläintarhaleikin välienselvittelyyn. Omat jumppani ovat harmi kyllä jääneet aikatauluhaasteiden jalkoihin, mistä kyllä istumatyöläisen selkä alkaa pikkuhiljaa huomautella.
Sunnuntaina iltaruoaksi voi tehdä jotain vähän pidemmän hauduttelun vaativaa, tai ihan vaan lasten lempparia. Voi jopa ottaa tätä nykyä varsin historiallisia arkisia ruoka-aikavalokuvia (ja tuupata ne käsittelemättöminä eetteriin, koska joku raja on kaksivuotiaan kärsivällisyydelläkin juuri nyt).
Ja sitten kun soijarouhemakaronilaatikko on syöty, lattialle roiskuneet ketsupit pyyhitty ja heteronormatiiviset hakkaraispastillit imeskelty, voidaan kolmestaan rojahtaa sohvan uumeniin ja katsoa vaikka pari jaksoa muumeja. Sekin on sellainen hetki, joka ei kovin ruuhkaiselta tunnu. Kainaloihin saattaa olla tunkua, mutta siksipä niitä onkin kaksi.
Kellon käydessä kohti pyhäpäivän iltaa alkavat ajatukset orientoitua tulevaan viikkoon. Työntäyteiseltä se tuntuu, useampi uusi ja merkittävä juttu on meneillään. Pitää muistaa palaverit ja tehtävälistat, päiväkodin loma-ajat ja vappukin taitaa olla kohta? Jospa lapset antaisivat sen verran armoa, että alkaisivat nukahtaa aiemmin ja koisata taas ilman ihmeellisiä välihuutoja, niin jaksaisin iltaisin ajatella muutakin kuin että kukahan teleporttaisi minulle voileivän. Ja jospa kevät toisi vuorokauden pituuteen muutaman ekstraminuutin, niin työn, vanhemmuuden, liikunnan, deittailun, ruoan ja unen lomassa ehtisi vähän useammin teitä blogilukijoitakin moikata. Siispä: moi!
