Vain kaksi kättä, vain yksi lapsuus
Uusi uljas porvarihallituksemme suunnittelee säästöjä valtiomme palauttamiseksi ylöspäin kohoavalle talouskäyrälle. Säästäminen kannattaa tietysti aloittaa sieltä, missä se yleensä vähin äänin, vähäväkisinä tai väkisin hyväksytään: eläkeläisiltä, opiskelijoilta, pienituloisilta – ja lapsista.
Hallitusohjelmassa kaavaillaan sellaisia muutoksia päivähoitoon, että vahvempaakin äitiä hirvittää. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden pohtimista kannatan minäkin ainakin varauksella, mutta esikoululaisten hoitosuunnitelmat kuulostavat villin lännen meiningiltä. Eniten tätä perhettä kuitenkin koskettavat suunnitelmat yli 3-vuotiaiden päiväkotiryhmien kasvattamisesta niin, että yhden hoitajan vastuulla saisi nykyisen seitsemän sijaan olla kahdeksan lasta. Siis yksi aikuinen per kahdeksan 3–6-vuotiasta ipanaa. Päiväkotiryhmissä on yleensä kolme aikuista, joten ryhmäkoot kasvaisivat 24 lapseen – ja käytännössä vaikka kolmeenkymmeneen, sillä osa-aikaisessa hoidossa olevat lasketaan vain puolikkaiksi lapsiksi (vaikka ihan kokonaisina ihmisinä he osansa hoitopäivästä paikalla ovatkin).
Entä sitten?
Minulla on kaksi kättä, jotka ovat hetkittäin aivan täynnä työtä kahden lapsen kanssa. Jos koitan kuvitella jonon jatkoksi kuusi muuta, joilla aivan hyvin voi olla yhtä aikaa pissahätä/riita/valuva nenä/ikävä isää/lattialle kaatunut maitomuki/hukassa oleva sukka, alkaa päässä pyöriä. Kotiarjesta vieläpä puuttuu kaikki päivähoidon työntekijöiden harteilla oleva hallinnollinen puoli: työvuorolistat, vasu-keskustelut, kirjaukset ja suunnitelmat. Ja jos itse olen välillä helisemässä, kun kasvatuskeskusteluja pitää käydä yhden vanhemman kanssa, miltä tuntuisi pysyä kärryillä kolmenkymmenen äidin ja isän tunteiden ja toiveiden kanssa? Heille ja meille se oma lapsi on tietenkin kaikkein tärkein. Ja niitä kaikkein tärkeimpiä lapsia on jo nyt liikaa yhdessä hoitoryhmässä.
Päiväkoti ei ole lasten säilytyspaikka, aidattu tarha jossa pienet apinamme istuvat tunteitta kahdeksantuntisen työpäivän ajan ja juoksevat sitten iloisina portille. Päiväkodin tulee olla yksi osa välttämätöntä varhaiskasvatusta, tarjota turvallinen hoiva pienille ja ryhmässä olemisen taitoja hieman isommille. Varhaiskasvatuksesta ammatin itselleen opiskelleella aikuisella tulee olla aikaa, mahdollisuus (ja tilaa!) kohdata jokainen hoitolapsensa yksilönä.
Omat lapseni viettävät päiväkodissa valtaosan arkipäivien hereilläoloajastaan – olisi kurjaa ja karua, jos tuo aika kuluisi kiireessä, hälyssä, väsyneiden hoitajien valvonnassa ja lisävuoteilla lepäävien lapsien nimiä opetellen. Päiväkodilla on vanhemman näkökulmasta yksi usein keskustelussa unohtuva positiivinen puoli uusien oppien, sosiaalisten taitojen ja kasvatuskumppaanuuden lisäksi: se tarjoaa minulle ja monelle muulle mahdollisuuden ylipäänsä opiskella tai käydä töissä niin, ettei ajatuksia tarvitse päivän aikana siirtää markkinointistrategiasta oman pienokaisen pärjäämiseen lapsilaumassa. Minun tuottavuuteni ei ainakaan parane sillä, että saan murehtia pääseekö kolmevuotias enää syksyllä syliin kun harmittaa tai tuupataanko vuoden päästä eskarilainen epämääräisiin kerhotiloihin odottelemaan kello neljää.
Aamulehti uutisoi eilen päivähoidon leikkauksista, ja esitteli Lännen median tutkimustuloksia, joiden mukaan lähes puolet suomalaisista hyväksyisi ryhmäkoon kasvattamisen. Mielipiteensä toki kullakin, mutta minä kyllä kyseenalaistaisin kysymyksenasettelun: jos itseltäni olisi viisi vuotta sitten kysytty, onko ok jos päiväkotiryhmään otetaan yksi lapsi lisää per hoitaja, olisin ehkä vastannutkin että nojoo, ei kai se yksi nyt siinä niin paljoa tunnu ja sehän on ammatinvalintakysymys ja mitä ne naiset nyt aina jaksaa valittaa. Mutta tuntuuhan se, kun yksi muuttuu kolmeksi, kolme viideksi ja yksi niistä viidestä on se oma lapsi joka kertoo että pihalla yksi iso poika löi kaikkia päähän mutta ei kukaan aikuinen huomannut.
On ollut ilo huomata, etteivät päiväkotien työntekijät tai vanhemmat nielekään purematta säästöideoita. Vain kaksi kättä -liike on ottanut haltuunsa sosiaalisen median, kerännyt kymmeniä tuhansia tukijoita ja saanut äänensä kuuluviin lehdistössä, ruudussa ja radioaalloilla. Tänä iltana järjestetään isoimmissa kaupungissa mielenilmauksia varhaiskasvatuksen leikkauksia vastaan, kello 18 kajahtaa Helsingissä Rautatientorilla ja täällä Tampereella Keskustorilla. Minäkin olisin käsieni ja lapsieni kanssa mukana, mutta vesirokko numero kaksi pitää meidät kannustusjoukoissa kotisohvalla. Vaikka tartunnan tuominen väkijoukkoon pienentäisikin tamperelaisten päiväkotien lapsiryhmiä ehkä passelisti ensi viikosta alkaen…
Aikuisella on vain kaksi kättä, ja lapsella vain yksi lapsuus. Kunpa niillä käsillä saisi sen lapsuuden taiottua tai taottua mahdollisimman turvalliseksi. Omilla käsilläni levitetään tänään uutta hinkkiä kynsilakkaa kaksivuotiaan sormiin (toivottavasti vähän taidokkaammin kuin omiini…) ja silitetään rakkuloilla kuorrutetun rokkopotilaan hiuksia. Ja avataan iltakuudelta keittiön ikkuna ja kuulostellaan, josko varhaiskasvatuksen ääni kantautuisi torilta tupaamme asti.
Aiotko sinä olla mukana?