Kolme plus yksi (toinen yritys)

Kuopuksesta tuli kolmevuotias. Ihan kuin yhdessä yössä hänestä olisi tullut myös pari senttiä pidempi, tuuman verran tomerampi ja muutaman unssin uhmakkaampi. Puolijuoksua kipittävien jalkojen perässä keikkuva poninhäntäkin taisi venyä ainakin puoli senttiä.

Kahden lapsen äitinä on joskus vaikea muistaa, että samankaltaisesta geeniperimästään huolimatta molemmat lapset ovat omia yksilöitään, eivät aivan samasta puulajista veistettyjä. Vaikka he ovatkin tiivis duo, sisaruuden siteellä toisiinsa iäksi sidotut ja toisinaan samoihin vaatekuoseihinkin pakotetut, ovat lapseni yksittäisiä, erillisiä olentoja.

Kuopus on persoonaltaan ja temperamentiltaan hyvin toisenlainen kuin esikoinen. Suoraviivaisempi, mutkattomampi, sosiaalisissa tilanteissa rohkeampi ja vaaranpaikoissa päättömämpi. Siinä missä isompi tarvitsee aikaa siirtymisiin ja uusiin tilanteisiin sulautumiseen, on pienempi jo pää edellä menossa. Vielä toistaiseksi hänen tahtomisensa lähinnä huvittavat ja uhmadraamahuutoitkuun on helppo vastata harhautuksella tai hymyllä. Kun esikoinen osasi aakkoset kaksivuotiaana ja siteerasi Maisa-satuja kolmevuotiaana, kuopus jaksaa juuri ja juuri kuunnella iltasadun puolikkaan ja käyttää aikaansa kirjojen sijaan mieluummin leikkikeittiössä kokkaamiseen tai vauvanuken nukuttamiseen. Hän puhua höpöttää kaiken aikaa (en siis ole ihan liikaa roikkunut somessa, vaikka puhelin ikiliimalla käteeni onkin kiinnitetty), innostuessaan hän vallan hengästyy h-kieleensä.

Tunnen itseni iloiseksi ja onnekkaaksi, kun saan kokea sekä poikalapsen että tyttären äitiyttä. Koetan olla kasvattajana sukupuolisensitiivinen, en alleviivaa miehisiä tai naisellisia asioita ja yritän selittää esikoisen automerkkifiksaation ja kuopuksen pinkki-nukke-hoiva-hörhelö-ihastuksen jollain muulla kuin biologialla. On tietysti vaikea sanoa, kuinka paljon lapsi imee itseensä äidin joka-aamuisesta meikkaamisesta, päiväkodissa kuultavista mekkoihasteluista tai kaveripiirin Frozen-huumasta. Ja kai valehtelisin jos väittäisin, etten ollenkaan ole innoissani tästä tilanteesta, jossa joku innostuu ostamistani vaatteista – olivatpa ne sitten omiani tai kokoa 104. Kynsilakoillanikin on kaksi käyttäjää.

Olen monesti aiemminkin hehkuttanut toista synnytystäni ja kertonut kaikista niistä merkityksistä, jotka jälkikäteen olen niihin (muutamiin) synnytyssalissa vietettyihin minuutteihin luonut. Ponnistin tyttäreni tähän maailmaan ilman paikallaolevaa puolisoa, vailla länsimaisen lääketieteen apuja ja hurjalla vauhdilla. Jos uskoisin kohtaloon ja tähtikarttoihin, olisin varma, että tuossa hetkessä määriteltiin meidän kahden yhteisen taipaleemme pääpiirteet.

Kuopukseni ensimmäinen taito oli hurmaava hymy, eikä pehmeitä poskia kohti kohoavien suupielten teho ole sammunut vieläkään. Vauvavuoden synkimpinä aikoina epäilin, että jatkuva hymytyttöys oli jokin lapselle epäterve vastareaktio äidin pahaan oloon, pienen ihmisen epätoivoinen keino nostaa vanhempi synkästä suosta. Minulle yritettiin vakuuttaa, että tuo kuuden tunnin yöunia posotellut ja muun ajan lähinnä vatsa pinkeänä köllötellyt hymyilevä tyllerö oli juuri sitä mitä hajoavaan perheeseemme oli tarkoitettu. Myöhemmin minäkin aloin uskoa, että juuri hänet me tilasimme. (Ja kaikki varmaankin muistavat, että tuo ensimmäiset elinkuukautensa hämmentävän hyvin nukkunut mysteerivauva oli vaihe vain, ja loput yöt ovat menneet enemmän tai vähemmän valvoessa.)

Pitkään toinen lapsi oli se patukka, joka kulki oikealla lonkalla muskareissa ja pönötti rattaissa kerhomatkoilla. Häntä hoidettiin vasemmalla kädellä, vankalla luottamuksella ja ilman esikoisen äitiyteen kuuluvaa hermostunutta huolta. Hän sai maistaa ranskalaisia puolivuotiaana ja suklaata heti kun hoksasi pyytää. Hänen vauvakirjansa sivut huutavat tyhjinä merkintää ensimmäisestä hampaasta tai siitä haparoiden otetusta askeleesta, joiden ajankohta on jo autuaasti unohtunut. Hänen kohdallaan neuvolassa purkkisosedominanssi ja maitoallergiat ohitettiin nyökkäyksellä, painokäyrää tärkeämpi oli havainto tyytyväisestä vauvasta.

Vaan missä on tuo vauva nyt? Kaukaisena kuvamuistona, josta Facebook nostaa liikuttavimmat otokset tämän hetken aikajanalleni. Viimeistään nyt tuo lapsi on omansa, ihan kokonainen ihminen joka keräilee persoonaansa palasia päivittäin. Hän on täynnä tomeruutta, tahtoa, tarmoa ja tyttöyttä. Hän rakastaa musiikkia, tanssii Boom-kahin tahtiin ja heiluttaa helmojaan ollakseen enemmän ballerina. Hän hoivaa nukkeja, poneja, pehmoeläimiä. Vilkuttaa kavereilleen tarhan portilla ja juoksee kummitädin syliin antaakseen halauksen hyvästiksi. Tavaa oman nimensä ja signeeraa kymmenen taideteoksen päivätahdilla syntyvät piirustuksensa. Valitsee aina mansikkajäätelön ja maistaa väkisin vaikka raakaa jauhelihaa, koska (kyllä) sekin on pinkkiä. Hän komentaa ja karjaisee, draamailee ja saa tantrumin juuri sopivasti hissin oven välissä. Yliväsyneenä hän on vietävän raskas, aamuisin vetelä virnuileva matonen päiväkodin lattialla ja kiivastuessaan kuuluu naapuriin asti.

Ja kun hän kiipeää syliini, kuiskaa ihana äiti, minä tilitän tinun hokkea ja paijaa poskeani pienellä kädellään, olen valmis ostamaan violetit perhosensiivet, antamaan periksi karkinsyönnissä ja rakastamaan vielä vähän enemmän.

Viikonloppuna kätkin nukkekodin parvekkeelle ja viimeistelin lahjapaketin pinkillä nauhalla. Ostin prinsessakeksejä päiväkotiin vietäväksi ja pupumekon juhlia varten. Kaivoin kaapista kolme kynttilää kakun päälle ja leivoin lapsen nimen velvoittamana lakka-valkosuklaamuffinsseja. Esittelin itseni tuntemattomille sujuvasti 5- ja 3-vuotiaiden lasten äitinä, vaikka sellainen hahmo kuulostaa jotenkin kauhean fiksulta ja aikuiselta.

Kuluneet kolme vuotta kahden lapsen kanssa ovat olleet melkoinen hurlumhei ja opettaneet enemmän kuin korkeinkaan koulu. Lasten merkkipäivät saavat minut aina vähän herkäksi, mietteliääksi muistelijaksi. Nytkin yritin itkeä vähän varastoon jo edellisiltana, etten olisi liikutuksellani hämmentänyt ihanan päivänsankarini ensimmäistä aamua kolmen sormen lapsena. Jokunen silmäkulma näytti kostuvan myös kahvipöydässä, kun pieni ito hyttö ihasteli käsi poskella kuningatarkakkuaan.

Tuo tyttö, tuo tyttö toi elämääni enemmän tunteita kuin mikään ikinä. Nyt hänen hymyssään näkyy minunkin onneni.