Äideistä parhain mä oon

Tänään liput liehuivat ja aurinko porotti äitien kunniaksi. Minunkin.

Heräsin aamulla ensimmäisenä, päivä oli valoisa jo ennen seitsemää ja sain odotella tovin kerrossängyn kahinaa. Esikoinen kertoi nähneensä muumiunia, kuopus tuli kanssani rullaamaan croissantteja ja maalasi ne maidolla ennen paistamista. Katoin pöydän kauniiksi, keitin mutterikahvin ja muistutin olohuoneessa odottaneesta lahjakassista. Vain hivenen yllättyneenä otin vastaan päiväkodissa kasvatetut herneenversot (ja samassa paikassa versonneet kohteliaat lapset), itse piirretyt kortit ja päivään sopivat toivotukset. Halasin lapsiani ja kerroin, että on hienoa olla juuri heidän äiti.

 

Olen huvittavan lukkiutunut arkikäytänteisiin, jotka ovat syntyneet kevättalvella kolme vuotta sitten. Aikana, jolloin opettelin yhden vanhemman perheen perusteita ja kasasin pienistä palasista toimivan todellisuuden. Edelleen ajoitan ruokakauppareissut ja roskienviennit lapsivapaisiin iltoihin, yhä vain jätän suihkussakäynnin kohtaan kun lapset ovat nukahtaneet. Sentään viikonloppuisin osaan peseytyä myös aamupäivisin, ja voin vallan mainiosti lorotella kuudenkympin vesilaskulleni vastinetta vaikka puoli tuntia, ennen kuin joku tulee kylpyhuoneen ovelle kyselemään mitä tää teet tai marisemaan kun toinen sanoi tyhmäksi. Vielä joskus varsin tähdellinen osa henkilökohtaista hygieniaa vaati kalenterimerkinnän, muumivideon ja sitterin tai sen aikaikkunan, joka nökötti viimeisen nukahtamisen ja ensimmäisen yöheräämisen välissä. Toki en edelleenkään pääse lenkille tai leffaan lasten ollessa kotona, mutta moni asia on mahdollistunut lasten kasvettua ulos vauvakuplasta ja taaperotodellisuudesta.

Pikkuhiljaa olen päästänyt irti rutiiniorjuudesta, osaan jättää toisen lämpimän ruoan laittamatta jos sellaista ei tarvita ja lähteä vapaapäivänä ulkoilemaan vasta lounaan jälkeen. Enää ei ole kellontarkkoja ruoka-aikoja, ei pakottavia päiväunia. Tänään kuitenkin pidin perinteistä kiinni ja kipitimme leikkipuistoon jo aamupäivällä. Matkalla haimme pillimehut pienille ja jääkahvin minulle. Tiskin takana oltiin samaa mieltä siitä, että äitienpäivänä sankari on ansainnut suklaasiirappia latteensa.

Huomaan yhä useammin, pienemmissä ja suuremmissa tilanteissa, kuinka isoiksi lapseni ovat kasvaneet. Kun jokunen viikko sitten äititapaamisessa naureskeltiin kuinka kerrankin saa syödä lounaan rauhassa, tajusin olleeni varsin etuoikeutettu lämpimän aterian nautiskelija jo aika pitkään. Kahvini jäähtyy vain, koska unohdun kiristelemään hampaita Aamulehden tekstaripalstalle tai päivittämään aamiaiskuvaa Instagramiin. Enää lähtemiset, jäämiset, kulkemiset tai pukemiset eivät ole hikikarpaloita ja nielaistuja kirosanoja vaativia suoritteita, vaan verbaalisin kehotuksin toteutuvia, sangen tavallisia asioita. No on meillä toki aina joku hanska hukassa ja vähintään yhden naisen asukriisi eteisessä, mutta enää ei tarvitse miettiä pukemisjärjestystä tai käyttää vaatteidenvaihtoon penkkiä. Eikä muuten tarvita jäähypenkkiäkään.

Tuskin osaan vaatia kohta kuusivuotiaalta tarpeeksi taitavuutta kotitöissä ja hätkähdän, kun kolmevuotias piirtelee pääjalkaisista perheitä ja värittää kaikille hiukset. En ole hoksannut, että nuohan osaavat leikkiä keskenään piilosta ja sujauttaa pillit mehuihinsa. Viikko viikolta ja vuosi vuodelta hoivan määrä vähenee ja kasvatusvastuu kasvaa. Fyysinen läheisyyteni ei ole läheskään joka hetki välttämätöntä (edes aina öisin, huraa!), henkinen puoli on kovemmin koetuksella. Kuinka asettaa tarpeeksi rajoja ja antaa sopivasti vapautta, kuinka luoda uskoa itseen ja vahvistaa luonnetta, kuinka kestää viiltävän älykkään uhmailijan tuittuilut ja kohdella sisaruksia tasapuolisesti muttei tasapäistäen. Oppimassa kai tässä ollaan, vanhempanakin.

 

Monessa perheessä on tänään hemmoteltu äitiä, valmistettu kuiskutellen sänkyyn kannettavaa brunssia keittiössä ja lahjottu rakasta. Minulle äitienpäivässä on aina pieni murunen melankoliaa: olisi hienoa kokea tänä päivänä ihan erityistä perheen arvostusta, kenties saada ruusu kumppanilta. Yhden vanhemman kodissa sitä saa itse kasata kakkunsa ja taputtaa omaa olkaansa hyvin vedetyn vuoden kunniaksi. Pieneen ylpeään päähäni painan myös ne hetket, kun päiväkodin portilla kehutaan lapsiani niin ihaniksi tai kun oma äitini huomauttaa että kylhää niist näkee et hyvin on hoidettu. Ja niin vain auttaa tässäkin asiassa aika: tänään minulle poimittiin pienin kätösin voikukkia jalkakäytävän reunalta ja aamiaisella sain kuulla kuinka ihanasti aina laitan ruoan pöytään. Puhelimitse sain hyvän äitienpäivän toivotuksen niin poikaystävältä kuin lasten isältä. Ehkä jo ensi vuonna jälkikasvun saa valjastettua kahvinkeittoon, kenties joskus kuulen kiitoksen tärkeimmistä suista.

Iltapäivällä lekottelin kuumalla parvekkeella, lapset puhaltelivat saippuakuplia ja olo olikin oikeastaan aika onnellinen. Tästä päivästä puuttuivat kiukkukohtaukset, riittämättömyys tai raastaviin riitoihin päätyvä sisarusrakkaus. Pyörittelin päivälliseksi lihapullia, kannustimme kotikatsomossa Pyrintöä ja pidimme kolmen kappaleen mittaisen minidiskon ennen iltatoimia. Sillä yksi on edelleen pyhä, ja se on the iltatoimet. Ihan lähes aina täsmälleen samalla kaavalla, tietyt askeleet ennalta määrätyssä rytmissä. Pesut, pyjamat, iltapalalla kerro tästä päivästä ja kuluneiden tuntien kertaus. Hammaspesut, iltapisut, unikavereiden ja kirjojen valinta ja kaksi iltasatua vakiintuneissa paikoissa. Sitten peittelyt, pusut ja hyvää yötä. (Ja kesäerikoisena tietysti täällä on niin kuuma, en halua peittoa, äiti mulla on pikkuten jano, niin mullakin, täällä on niin kuuma, miksi minun nimeksi ei annettu Jansson?)

Ja kun lastenhuone vaimenee, minä huokaisen ja pesen päivän pölyt, päänsäryt ja pettymykset pois suihkussa (…) – ja juuri tänään otan vielä yhden palan mansikkakakkua. Annan itselleni luvan liikuttua ja kohotan kraanavesimaljan äitiydelle. Onnistumisille, armollisuudelle ja ennen kaikkea rakkaudelle.