Bloggaamisen sietämätön keveys
Kun kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni nelisen vuotta sitten, olin vauvahuuruista hurmioitunut esikoisen äiti, joka kaipasi kirjoituskanavaa, vertaisseuraa ja visuaalisia muistoja. Blogosfääri oli vielä tuolloin kohtalaisen pieni ja viaton, supersuositut ammattilaisblogit ja kaupalliset portaalit olivat lähtökuopissaan. Minä kirjoitin lähinnä pienelle piirille tarkoitettua avointa päiväkirjaa, jaoin arkea ja juhlaa, pohdin äitiystuntoja ja marisin maitoallergiasta.
Vuosien aikana on muuttunut sekä blogimaailma, oma suhtautuminen virtuaaliseen viestintään, yleiset näkemykset lasten yksityisyydensuojasta että sosiaalisen median merkitys. Kun jotain mullistavaa on tapahtunut irl, on tupannut muuttua myös blogini url. Olen mielessäni vetänyt ja venyttänyt linjoja lasteni näkymisestä valokuvissa, oman elämän kipeiden kohtien kertomisessa, äitiminän ja ammattiminän näkökulmaeroissa ja ties missä muussa. Joskus on punainen lanka yhtä hukassa kuin neula.jpg kammottavan kaoottisesti arkistoidussa kuvasuovassa. Jokin on kuitenkin pysynyt mukanani ensimmäisestä blogitekstistä lähtien: haluan kirjoittaa, kertoa, kuvata, kuulostella ja ehkä vähän koskettaakin. Lopputulos on sitten ehkä samantyyppinen sekoitus kuin valokuva, jossa valkoviinilasillinen yhdistyy tyylikkäästi Henri Alénin somepastaan ja…Pikku kakkosen nettipeleihin.
Nyt maassa on kuitenkin rauha, minulla hyvä tahto ja vielä parempi olo. Muutto tänne Lilyyn oli harkittu harppaus, oman kirjoitustaidon ja bloggausfiiliksen testaus, vastaus yhteisöllisyyden kaipuuseen. Edelleen haluan kertoa itsestäni, lapsistani, arjestamme. Kodista, kokemuksista, kokkailuista ja kulttuurista. Ajatuksista. Ehkä vähän viestinnästäkin.
Yleensä postausteksti muotoutuu hiljaa mielessäni päivän tai kahden aikana, ja syöksyy sitten iltahämärissä näppäimistön kautta nähtäville. Jos pitäisi pähkäillä mistähän tänään bloggaisin, olen mieluummin hiljaa. Jos taas alan miettiä, kannattaakohan tätä kertoa, yleensä kannattaa. En minä missään nettikiusaamisen katveessa kuitenkaan asu – ehkä vielä tulee vastaan se päivä, kun internetseihin isketty bikinikuva estää työpaikan saamisen tai imetys-sanan maininta tuhoaa treffimahdollisuudet. Lapsistani haluan kertoa vain asioita, joita voisin kuvitella heidän itsensäkin haluavan myöhemmin lukea. Elämäni muut ihmiset saavat itse määrittää näkyvyytensä, ja aika paljon jätän tämän tekstieditorin ulkopuolellekin. Joku on tunnistanut meidät leikkipuistossa, uusista opiskelutovereistanikin eräs oli bongannut blogini vuosia sitten – yritänkin pitää mielessä sellaisen ohjenuorasen, että kaiken kirjoittamani olisin kohtalaisen valmis kertomaan puolitutulle kahvikupillisen ääressä (ja koska kofeiini ja/tai kuunteleva katse saa minusta esiin jaarittelevan oversharing-avautujan, ei tuo nuora ole kovin kireällä…).
Viime päivinä olen hymyillyt tyytyväisenä, kun yksinäisenä iltana nakuttelemani yksinoloavautuminen on kerännyt niin monta kaunista sanaa ja pamppailevaa sydäntä. Kiitos niistä! Tuollaisen tekstin olisin ehkä joskus jättänyt julkaisematta, eikä omien haavojen avaaminen estradilla ehkä kaikkein viisainta ole. Mutta what the heck, haluan edelleen uskoa että avoimuus tuo autuutta.
Opintojeni puolesta minulla on aika monenlaisia näkökulmia blogeihin ja muuhunkin sosiaalisen mediaan. Täytynee kuitenkin tunnustaa, että nettiretoriikan keinot tai hakukoneoptimoinnit eivät ihan ensimmäisenä ole mielessä, kun sisällä muhivat ajatukset oman navan ympärillä pyörivästä elämästä on vaan pakko saada tekstiksi näytölle. Somesuutarin lapsella ei myöskään näemmä ole ollut kunnon seurantamahdollisuuksia: Facebook-sivu sentään löytyy, ja nyt sain vihdoin hoideltua kuntoon myös Bloglovinin (sinne joku ystävällinen sielu olikin ehtinyt tämänkin blogin jo lisätä, kiitos vain). Blogilistan kanssa on vielä vähän tekemistä, jostakin syystä tämän osoitteen postaukset eivät sinne päivity. Mutta jos ylipitkien tekstieni sijaan haluaa vain kompakteja kuvia arkemme iloista, kannattaa kurkata Instagramin puolelle.
Sitä jotakin tässä bloggaamisessa on, yhä vain. Ja niin kauan kirjoitan kuin saan siitä iloa itselle ja ehkä jonkinlaisen tunteen myös toiselle. Jotain erityisen tärkeää tämän täytyy olla, kun nytkin käytän palasen yöunistani postauksen tekemiseen. Joululoman to-do-listan tärkein asia, univelkojen vähentäminen, ei nyt kyllä muutenkaan aivan onnistunut: flunssa on vienyt parhaat unet, lapset palasivat vuorokautta sovittua aiemmin kotiin koska kuopus sohaisi isänsä silmän sairaalakuntoon (…”hinä höin itiä”…) ja jälkikasvulla ja heidän unileluillaan on edelleen sellainen Vaihe, jossa halutaan nukkua ahtaasti äiti-ihmisen vieressä. Nyt siis nukkumaan, tai ainakin yrittämään. Hyvää yötä!