”Hän kuuluu meidän pelheeseen”
Kun nelivuotiaani viime kesänä oppi lukemaan, meinasin pakahtua sekä ylpeydestä että huolesta. Puoli vuotta olen odottanut sitä hetkeä, kun kaupan kassajonossa lehtiotsikoita ääneen lukeva lapsi kajauttaa ilmoille karmivan kysymyksen ”Äiti mikä on pelhesulma?” Enpä osannut ajatella, että käsitteen määrittely on tarpeeksi hankalaa ilman henkirikoksiin viittavaa loppuosaakin. Mikä on perhe? Kuka siihen kuuluu?
Valokuvaaja Susanna Kekkosen ja toimittaja Anna-Sofia Bernerin Perhealbumi -projektissa eroperheiden lapset ovat koonneet itse kuvan perheestään. Lapsi on saanut itse päättää, ketä perhekuvaan kuuluu ja miten ihmiset siihen asetellaan. Perhealbumin ”lapset” ovat iältään 5-48-vuotiaita. Eron kokeneiden lasten perhekäsitykset ovat mitä moninaisempia: yhden kuvassa on toistakymmentä ihmistä isän vaimosta veljen äidin exään, toisen kuvassa on vain mies ja tyhjiä tuoleja. ”Perhekuvissa on ihmisiä, jotka eivät tunne toisiaan. Ihmisiä, jotka eivät puhu toisilleen. Ja ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan.”
Itse olen kasvanut ydinperheessä ja varsin perinteisen suvun jäsenenä. Luotsatessani lapsiani eroperheen aalloilla olenkin saanut oppia paljon siitä, miten moninaisia perhekäsitykset voivat olla. Tärkein oppi on ollut se, että välittämisen ja rakkauden avulla rikkinäinenkin perhe voi liimata palasensa paikoilleen ja olla onnellinen. Perhelomalle voi lähteä kummien kanssa, sunnuntai-illallista saa syödä ystävien luona, äidin kaveria ei todellakaan tarvitse tituleerata isäpuoleksi. Suomen kielen perhesanaston puolikkaat kuitenkin kertovat vielä juuri siitä, että uusperheessä (älytön termi sekin!) on monessa käytännön tilanteessa paljon pureskeltavaa. Enpä minäkään ennen osannut ajatella, miten suurena normina nähdään pienten lasten äidille puolison – ja vielä nimenomaan miehen – olemassaolo. Lapselle asioiden selittämistä helpottaisi se, että itselläkin olisi termistö hallussa, eikä sanoilla olisi negatiivisia konnotaatioita. Eroperhe, yh-äiti, etäisä – byrokraattisia, kurjan kuuloisia käsitteitä, jotka eivät edes vastaa todellisuutta; ei meidän perheemme eronnut vaan pelkät vanhemmat, minä en ole yksinhuoltaja, eikä isä ole lapsille etäinen.
Kun luin lehtijutun Perhealbumista, en voinut olla liikuttumatta. Omat lapseni kokivat vanhempiensa eron, kun esikoinen oli 2,5-vuotias ja kuopus muutaman kuukauden ikäinen vauva. Eroa selitettiin esikoiselle ikätasolle sopivalla tavalla, muuttoa uuteen kotiin käsiteltiin konkretian kautta ja arki pyrittiin pitämään mahdollisimman rutinoituneena ja helposti hyväksyttävänä. Kuopus on kasvanut meidän kodin ja isin kodin kahtiajakautuneessa arjessa, eikä osaa muuta kaivatakaan. Esikoinen on kuitenkin viime aikoina esittänyt erityisen paljon kysymyksiä liittyen vanhaan kotiin, siihen kun hän itse oli pikkuvauva (silloin mää sanoin vaan että vääää) ja aikakausiin, joista todenmukaisesti puhuessa on pakko tuoda esille myös perheemme erilainen kokoonpano. Nelivuotiaan hatariin muistijälkiin on piirtynyt kuvia entisestä kodistamme, sen takapihan pulkkamäestä ja siitä ajasta, kun perheessämme oli neljä henkeä.
Niin, kuinka monta jäsentä perheessämme nyt sitten onkaan? Vaikka minä itse mieltäisin perheen millä hyvänsä tavalla, voi lapsillani olla hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Toki tahdon, että lapset laskevat isänsä perheenjäseneksi, vaikkeivat vakituisesti tämän kanssa samassa osoitteessa asukaan. Vaikka parisuhteemme päättyi, vanhemmuus jatkuu, ja muuttuu koko ajan tasapuolisemmaksi. Toivon myös lasten isän sukulaisten pysyvän perheellemme läheisinä. Toisaalta eron jälkeen kolmikollemme ovat tulleet erityisen läheisiksi lasten ihanat kummit, ja isona apuna ollut varamummo on ensimmäisten joukossa, kun lapset miettivät vaikkapa mielikuvitussynttäreille kutsuttavia vieraita. Naapurikorttelissa asuvan ystäväperheemme pojat tulivat lasteni kanssa samaan päiväkotiin, ja hoitaja kommentoi esikoistemme samanlaisia raitapaitoja. ”Alvaa miksi meillä on samanlaiset paidat? Siksi että hän kuuluu meidän pelheeseen,” oli nelivuotiaani ilmoittanut. Kotona käyty keskustelu perheen ja vaikkapa ystäväpiirin käsitteiden eroista ei ole tuottanut suurempaa tulosta, ja nyt molemmat lapseni huutelevat naapurin äippää apua kaivatessaan.
Sunnuntaina puolestaan vietimme päivän viikonloppuperheemme kanssa pulkkamäessä, keittolautasten ääressä ja laskiaispullilla herkutellen. Sattumalta samiksiksi värikoodatut lapset kiistelivät laskuvuoroista ja leikkivät yhdessä kuin säyseät sisarukset. Me äidit loikoilimme sohvalla ja suunnittelimme seuraavaa viikonloppua, jonka kaikki neljä lasta viettävätkin isiensä luona. Paitsi aivan mahtava vertaistuki ja voimavara itselle, on toisen eroperheen kanssa hengailu varmasti tärkeä samastumiskokemus myös lapsille. Vaikka ydinperhe onkin monesti yleisen keskustelun lähtökohta (kuten vaikkapa vastikään kaatuneessa ehdotuksessa lasten kotihoidontuen jakamisesta vanhempien kesken), on tässä ajassa myös kohtalaisen normaalia viettää joka toinen viikonloppu -vanhemmuutta. Olisi kyllä kiva päästä kärpäseksi kattoon, kun lapseni kertovat arjestaan vaikkapa päiväkodissa – minkälaisen kuvan perhe-elämästämme pienten puheista voikaan saada?
Perhealbumi-valokuvien pohjalta syntyneiden mietteiden kannustamana yritin johdatella nelivuotiasta keskustelemaan kotona siitä, kuka hänen mielestään kuuluu perheeseen. Sunnuntai-iltana, raitapyjamassaan ja hiukset märkinä, nelivuotias luetteli neljä läheisintä kaveria ja pikkusiskonsa, ilmoitti että hänen lapsiperheensä asuu koirankopissa eikä siellä ole aikuisia ollenkaan. (Sitä, miksi lapsityö on vähän arveluttava käsite tai miksi leikkihellalla tehty leikkiruoka ei ihan riitä pitämään pientä ihmistä tyytyväisenä, joutunen vielä joskus myöhemmin kertaamaan.) Perhepohdinta meni höpsöttelyksi, eikä esikoinen pyydettäessä taatusti suostu piirtämään perhettään, mutta osallistuminen Perhealbumi -näyttelyn kaltaiseen valokuvaprojektiin voisi olla varsin valaiseva kokemus. Nyt vain toivon, että valokuvanäyttely saapuisi tänne Tampereellekin! Tai vaikkapa uutuuttaan hohtavaan Kangasala-taloon, jonne tiemme käy muissa merkeissä tulevana torstaina.
Yleensä me aikuiset monimutkaistamme asioita, joiden suhteen lapsilla ei ole ongelmaa. Ennakkoluulot eivät löydy geeneistä, normitkin opitaan. Perhekäsitykseen voi vaikuttaa omilla puheilla ja asenteilla, kirjavalinnoilla ja lähipiirin antamilla esimerkeillä. Riitaisatkin perheenjäsenet voidaan haluta samaan kuvaan, eikä omia kulmakarvoja nostava ”äidin vaimon entinen mies” välttämättä ole lapselle mitään. Oman nelivuotiaani mielessä meidän normista poikkeava perhekuviomme on näemmä jo vakiintunut normaaliksi, sillä hääkuvamme nähtyään poikanen hätkähti: ”Miksi sinä seisot isin vielessä!”
Keitä teidän perheeseen kuuluu? Oletko koskaan kysynyt asiaa lapselta?
PS. Perhealbumi-valokuvanäyttely on esillä Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä maaliskuun puoliväliin saakka. Museossa järjestetään myös avoimia perhekuvatyöpajoja. Lisätietoja: www.susannakekkonen.com
PPS. Postauksen kuvat ovat puolestaan äitiystävän perhealbumista, aika paljon tuttua porukkaa näkyy senkin otoksissa.