Hankitut ominaisuudet eivät periydy
Tuntuu siltä kuin puut olisivat pudottaneet viimeiset lehtensä yhdellä oksankohautuksella. Huoahtaneet, todenneet että ehkä tämä oli tässä, puhaltaneet ulos vihoviimeiset vihreät henkoset ja karistaneet kellertävissä sävyissä märkänä väreilleen peitteen rippeet päältään. Lehtipeitteet makaavat maassa, takertuvat kengänpohjiin ja liikahtavat laiskasti lätäköiden reunoilla. Sade tekee kaduista liukkaita, pilvet halaavat kaupungin värittömäksi. Kellojen viisareita koitettiin siirtää kohti valoa, mutta koko päivä nauraa ihmisten epätoivoiselle yritykselle kaikella harmaudellaan.
Ja minulla on ikävä lapsiani.
Kaksi vuotta sitten, kun koin ensimmäisen lapsivapaan viikonloppuni, olin hämmennyksestä hurmoksessa ja mahdollisuuksista muikeana. En tarkalleen muista mitä kaikkea tein, mutta oletettavasti suhasin jumpassa tai uimahallissa, söin halloumisalaattia hiljaisessa keittiössä ja join toisenkin lasillisen viiniä ystävän kanssa. Tuolloin arkipäivät kahden lapsen kanssa olivat sen verran täyteläisiä, että viikonloppu ilman velvoitteita tuntui kepeältä höyheneltä, jolla sai kutitella ihan vaan itseään.
Itse asiassa kaivoin esiin blogitekstin, joka on päivätty 20.10.2013, ja löysinkin valokuvia pizzalaatikoista ja punaviinistä, popcornista ja puhtaista lakanoista. Silloin kirjoitin:
Olen saanut sisustaa ja siivota, syödä pizzaa ja siemailla viiniä. Supatella syvällisiä, snäksätä sohvalla, seurustella ja suukotella. Siristellä silmiä syysauringossa ja kietoa käpälät kuuman teemukin ympärille. Surrakin sain, mutta ihan vähän vain. Nyt alkaa uusi aika, ihan uudelta tuntuvassa kodissa. Sisustus pyörähti kummien avustuksella uusiksi, lapset uinuvat lastenhuoneessa, ja aamuaurinko paistaakin nyt äitin makuuhuoneeseen. Vähän on vaikeaa ja haikeaa, mutta nyt on oikea aika tälle luopumiselle. Latteni kuitenkin tilasin soijamaidolla, vanhasta muistista. Yhden yhden vanhemman vapaaviikonlopun aikana ehti tapahtua monta muutosta. Siinä sivussa oli aika ihanaa – myös se nukkuminen, ilman pieniä häiriköitä.
Voi kuinka tuo tuntuukaan kaukaiselta. Tuolloin imetysväliä pidempi aika erossa pikkuisista tuntui mullistavalta, ehkä herkältä ja haikealta, muttei koskaan ikävältä. Niin karulta kuin se ehkä kuulostaakin, olin yleensä perjantai-iltapäivään mennessä saanut lapsista sen verran tarpeekseni, että kestin pari yksinäistä yötä vallan mainiosti. Kahden vuoden joka toisen viikonlopun jälkeen on sitten tullut tämä sunnuntai-illan tunne, jossa meinaan naputella Whatsappiin ”voiskohan lapset tulla jo tänään mulle” ja yritän psyykata itseni ajattelemaan, että kyllä tämä oma rauhakin on arvokasta.
Mitä siis on tapahtunut? Lapsista on tullut isompia, helpompia, itsekseen pärjääviä ja koko ajan vähemmän hoivaa ja hösäämistä tarvitsevia. He leikkivät kaksin, pukevat yksin, huutavat vessasta kun tarvitaan pyyhkijää. Ketään ei tarvitse kanniskella, syöttää tai sylitellä keskellä yötä. Työpäivinä lapset ovat useamman tunnin päiväkodissa kuin hereillä kotona, heillä on ihan omat sosiaaliset ympyränsä joissa yritän pysytellä edes ulkokehällä kuuntelemassa. Kun nelivuotias oppi lukemaan ja vaati itse tavata iltasadun itselleen ja pikkusiskolle, parahdin tulleeni täysin tarpeettomaksi. (Tämä oli onneksi innokkaan lukijan vaihe vain, ja nukutukseen kuuluu edelleen kahden kirjan mittainen lukuhetki, jossa minä olen äänessä.) Nyt minulla on enemmän omaa aikaa myös heidän kanssaan, ja omalla ajalla enemmän tilaa kaipaukselle.
Lapsillani on onnekas asema, heillä on kaksi rakastavaa vanhempaa ja kaksi turvallista kotia. He lähtevät isänsä luokse iloisina ja palaavat aina tohkeissaan takaisin. Minä piilotan ikäväni hyvästien hetkellä, mutisen sen vasta pieneen kuontaloon kun sellainen palaa kotiin. Joskus kuopus ei tahtoisi mennä isän luokse (koska isä on poika!), joskus esikoisen riemunkiljahdukset isän hakuvuorosta tuntuvat epäoikeutettuna pistona omassa äitisydämessäni. Tajuan oman epätasa-arvoni, kun käytän sanamuotoa isin kotona mutta kavahdan, kun lapsi kertoo jonkin asian olevan äidin luona. Asetelma ei enää ole se, että minä saan tasaisen arjen pullataikinan ja toinen vanhempi parhaat rusinat, mutta omistushalua koko pellillisestä on silti vaikea välttää.
Ja jos joku juuri nyt kertoisi kadehtivansa eronneen äidin puolivapaata arkea humputteluineen ja harrastusmahdollisuuksineen, haluaisin ojentaa pienen palan kaikkia sisälläni sykkiviä tunteita ja pyytää arvioimaan uudestaan. Olemme rakentaneet perheestämme toimivan ja arjesta onnellisen, mutta en minä haluaisi olla joko-tai-vanhempi, aina joko yksin vastuussa tai sitten jossain muualla.
Kuulen usein, kuinka kuopukseni kanssa muistutamme kasvonpiirteiltämme toisiamme hämmentävän paljon. Itse en osaa yhtäläisyyttä aina huomata, ehkä omat kasvonsa näkee aina vähän vääristyneesti. Valokuvista kyllä ymmärrän, kuinka meillä on samanlaiset söpöt sinisilmät ja niitä kehystävät villit kulmakarvat, jotka takaavat kivuliaita hetkiä pinsettien parissa toisessakin polvessa. Kuopukseni on topakka ja tomera, kertoo itse keksimiään tarinoita nousevalla intonaatiolla, vaihtelee vaatteita mielialan mukaan ja loukkaantuu verisesti jos maailma ei pyöri kolmevuotiaan akselin ympärillä. Ihan kuin minäkin. Ja kun tyttäreni tanssii Antti Tuiskun tahdissa, hymyilee kaikelle pienelle ja söpölle ja himoitsee pinkin lisäksi suklaisia asioita, tiedän että on meissä muutakin samaa kuin hentoiset sääret ja herkkä hymy.
Viisivuotiaani jaksaa hämmentää älyllä ja tarkalla vaistollaan. Hän tuntee kartat paremmin kuin minä, huomaa aamupalaleivän muuttuneen Sveitsin muotoiseksi ja jaksaa lukea kirjoja uudestaan ja uudestaan. Hän luennoi ennen aamukahdeksaa sisarelleen, kuinka ei ole olemassa kahta Tyyntämerta vaikka siltä voisi näyttää ja laskee, että värikyniä on kolme kolmea eli 27 (minultakin kesti hetki hoksata, mistä laskutoimituksesta oikein oli kyse). Kun päivällispöydässä esikoiseni lihapullahaarukka pysähtyy ilmaan ja katse liimautuu maitotölkin kylkeen, muistan kuinka en itsekään lapsena kyennyt keskittymään aamupalaan jos pöydässä oli kirjaimista muodostuvia sanoja. Paremman puutteessa luin vaikka Maamiehen kalenteria tai mehutölkin ravintoaineita. Edelleenkin luen kaiken tekstin minkä näen ja luulen muistavani, että Hirudoid Forte -lääkeaineen vaikuttava aine on mukopolysakkaridipolysulfaatti (muistattehan, tuntuuko joskus siltä että on pakko nostaa jalat ylös?). Tajuan usein vasta jälkikäteen, miksi poikani ei pidä tietyistä asioista – suunnilleen samoista syistä, mistä itse tunnen oloni epämukavaksi väkijoukoissa, saan pasmat sekaisin muuttuneista aikatauluista tai huonon olon katuliituihin koskemisesta. Olkoon erityisherkkyyttä tai muita persoonallisuuden piirteitä, pikkuhiljaa niiden kanssa oppii toimimaan parhaalla tavalla.
On ihmeellistä nähdä palasia itsestään toisissa ihmisissä. Heissä on puolet minua, eikä aina sitä parasta. Samalla geenisysäyksellä on saatu aikaan kaksi kovin erilaista sisarusta, jotka ovat hitsautuneet tiukaksi tiimiksi. On kivaa kun on tollanen pikkusisko leikkikaverina sanoo toinen, ja toinen huhuilee aamulla isoveljensä hereille. He kulkevat käsi kädessä kirjastoon ja asettuvat peräkanaa puurojonoon. He lietsovat toisensa aivan käsittämättömän turhauttaviin kiistoihin, taistelevat siitä kumpi saa olla mikäkin Oktonautti ja saavat draaman aikaan vitamiinipastilleista. Ja joskus he kikattavat omille puuhilleen niin, että on mahdoton päästä hauskuuteen mukaan.
Voin vain kuvitella, millaisia takaumia omat vanhempani saavat katsellessaan seitsemän serkuksen muodostamaa lastenlapsijoukkoa. Siähää olit justii tommonen, saattoi äitini todeta kun ihmettelin tyytyväistä ja kolmatta tuntia päiväunia posottavaa vauvaani. Kyläkaupassa minut muistettiin vuosikymmenten jälkeenkin siitä, kuinka karkkihyllyllä kinuamisen sijaan huusin pää punaisena kaupan keskellä PAKKITAA, ja nyt kuopukseni on yhtä perso tuolle punaiselle vihannekselle. Ja kun joku sukulainen erehtyy ihmettelemään lukutaitoista leikki-ikäistä, kerrotaan että minäkin vaadin hoitopaikassa jotain vaikeempaa luettavaa kun pidin lukuhetkeä vanhemmille lapsille. (Olin jo tuolloin ilmeisen näsäviisas, oivoi.)
On vanhemmuuden upeimpia tunteita, kun tajuaa olevansa uskomattoman ylpeä lapsistaan. Se on isompaa kuin sosiaaliseen mediaan tuutatut se-oppi-kävelemään-videot tai silmäkulmien kyyneleet kevätjuhlan intiaanilaulun aikana. Sitä on kiitollinen, onnellinen, epäuskoinenkin siitä että juuri meistä on kaiken epätäydellisen vanhemmuuden sivutuotteena syntynyt kaksi tuollaista kultaista kimpaletta. Kai siinä on samalla aika pirun ylpeä myös itsestään.
Tämän tekstin tekoaikana vaaleanharmaa taivas muutti sinertävää sävyään monta astetta tummemmaksi. Kaupungin koristeiksi sytytetyt sadat valot on laitettu loistamaan, vastapäisessä talossa kokataan illallista ja pisarat napsuvat ikkunalautaan. Minä kuuntelen Antony and the Johnsonsin Fistful of Lovea ja itken hieman, niin kai minulla on sunnuntaisin ikään kuin tapana.