Helmiä sijoiltaan
Vuosi 2016 ei ehkä olisi voinut alkaa huikeammin, hervottomammin, hullummin. Kuluneen puolentoista kuukauden aikana olen ollut niin monessa paikassa, tilassa, tunteessa ja tuiskussa, että tuskin tällaista alkua olisin osannut povata edes siitä uudenvuoden tinasta, joka unohtui valaa (ja ostaa). Kun alkaa käyttää fraasia ”tänä vuonna”, toivoisi olevansa kalenterinsa kanssa jossain muussa kohdassa kuin kakkoskuukauden toisella viikolla.
Tänä vuonna olen ehtinyt syödä aamupalaa neljässä eri hotellissa, nukkua neljässä kodissa ja liikkua lähes kaikilla mahdollisilla kulkupeleillä lähijunasta lentokoneeseen ja lähiöbussista laina-autoon. Tänä vuonna olen juonut olutta Brysselissä, valkoviiniä Porissa ja kuohuvaa Pasilassa. Olen syönyt niin huonosti, väärin ja monta croissanttia (sekä liikkunut raivostuttavan vähän), että keho on karannut mukavuusalueen ulkopuolelle. Hoen koko ajan itselleni ja lempifarkuilleni, että huomenna alkaa terveempi elämä – ja herään ties mihin kansallisrunoilijan, paastoon laskeutumisen, henkilökohtaisen hekumoinnin tai ystävyyden juhlistamisen päivään, johon olennaisena osana liittyy kermalla ja sokerilla kuorrutettu leivonnainen. Huomenna, huomenna se alkaa.
Olen minä kaiken pullanmussutuksen lomassa vähän töitäkin tehnyt. Tuntenut onnistumisen iloa ja riittämättömyyden raastavuutta. Ottanut vastaan haasteita ja koettanut katsoa kristallipallolla tulevaan. Olen kirjoittanut, kuvittanut, kouluttanut ja keittänyt kahvia palavereihin. Yhä edelleen taidan saada suurimmat kiksit siitä, kun näen omien sanojeni lähtevän liikkeelle – oli sitten kyse sadan ja neljänkymmenen merkin mittaisesta ajatuksesta, lehteen päätyvästä tiedotteesta tai suurelle yleisölle näkyvästä sloganista.
Sen te jo tiedättekin, että tänä vuonna olen laukonut ajatuksiani suorassa tv-lähetyksessä ja antanut muutaman lauseen mittaisen mietteen radio-ohjelmaan. Kuvaavinta kai on, että kun kutsu Marja Hintikka Liven uusperheaiheiseen ohjelmaan kävi, kysyin ensin lastenhoitomahdollisuuden entiseltä kumppanilta ja teoreettisen lähtöluvan nykyiseltä. Kurkistus television tekemisen kulisseihin oli kutkuttava, oman (hämmentävän rauhallisen!) äänen kuuleminen radioaalloilla tuntui kummalliselta ja koko kokemus oli erinomaisen hieno. Hyvää se teki myös sille marjahintikalle, jota tässä tuoreessa suhteessa keskustellen harrastetaan.
Niin, tämä suhde. Tänä vuonna olen huomannut ihastumisen muuttuneen rakastumiseksi, olen nukahtanut sormet toisten lomassa ja herännyt halaukseen. Olen sovittanut yhteen mahdottomalta näyttäviä kalentereita, hurjia tunteita ja kahta erillistä arkea. Missähän kohtaa onnekas hymyily, silmistä sinkoilevat sydämet ja ihastumisen aiheuttama typeryys alkavat ärsyttää? Parastahan tietysti on, ettei moinen oikeastaan kiinnosta, vaan leijun vain eteenpäin. Siinä vaiheessa kun joku huomauttaa minun puhuvan sekavia, vetoan aivoissani vellovaan välittäjäaineiden sekamelskaan. Ja jos joku patistelee takaisin arjen harmauteen, en kuuntele. Se, että ihminen kaiken arkijärjen vastaisesti matkustaa iltamyöhäisellä kaupungin läpi ja menettää hyvät yöunet ihan vaan jotta saisi nukkua toisen vieressä, lienee todellisuuden vastine sille, että ”ihastumisen tunne on itse asiassa psykologinen adaptaatio, joka motivoi ihmistä tavoittelemaan ihastuksen kohteen seuraa”.
Ei tällaista olekaan, mutisen toistuvasti onnellisuuden aalloilla, ja juuri nytkin kaipaan yhteen tiettyyn kainaloon.
Kaivannut olen myös terveen papereita. Tänä vuonnahan olen myös istunut neulatyynynä laboratoriossa ja tuijotellut epämukavassa asennossa kattoon hämärässä ultraushuoneessa. Olen huolestunut, ahdistunut, pelännytkin kai. Saatuani s-kirjaimella alkavan diagnoosin olen kävellyt bussipysäkille helpotuksen kyyneleet silmissä. Nyt odottelen, että korkeampi kirurginen taho päättää pistää kaulani katki ja päästää kilpirauhaseni pahasta. Ei huolta huomisesta siis, muttei nyt ihan huoletonta hengittelyäkään.
Kaiken tällaisen pyörteissä on välillä tuntunut, että olen aivan liian vähän äiti. Aikataulut ovat sattumien summina venyneet ja menot kasaantuneet, eikä tämä pelkkää helppoa hurlumheitä ole lapsille ollut. Joinain päivinä olen itse ollut valtavan väsynyt, ja kyllä alkuvuoden hektisyys ja elämänmuutokset näkyvät myös muksuissa.
Tämä viikonloppu oli pitkästä aikaa (ehkä ensimmäisen kerran tänä vuonna?) sellainen, johon oli aikataulutettu pelkkää tylsistymistä tenavien kanssa. Ja varsin mainio viikonloppuhan tästä tulikin. Eilen lastenkulttuuria Rullassa ja linssikeittoa viidelle, illalla Nalle Puh -elokuvaa ja kolmeen kippoon jaettuja popcorneja kotisohvalla. Tänään seurasin aamusta iltaan jatkunutta sisarusten kotileikkiä ja palauttelin mieleeni siivouspäivää, jollaista ei myöskään ole kalenterissa moneen viikkoon näkynyt. Päihitin villakoirat, pyyhin pölyt leikkihellasta ja kolmistaan järjestelimme kaaoksessa olleet lelut takaisin hyllyyn. Kerrankin annoin aivojen naksahtaa aikataulujen kohdalla off-asentoon, torkutin itseäni pari tuntia lasten heräämisen jälkeen ja tarjoilin aamupalan vasta lähempänä lounasaikaa. Ulkoistin päivän ainoan lämpimän ateriankin lähiravintolalle ja sain aivan ansaitsematonta ylistystä jälkikasvulta viimeistään siinä vaiheessa kun ostimme vielä jälkkärileivoksetkin.
Ehkä se oli tämä helmikuu, joka magneetin lailla veti puoleensa kaikenlaisia uusia kokemuksia ja tuntemuksia. Ja ehkä vauhti tulevina viikkoina hieman hidastuu. Helmiä ei löytynyt Brysselin simpukoista, silmissä on jalokivien sijaan kimmeltänyt sekä onnen että huolen kyyneleitä. Ja tänään, iltapalalla, häivähti niissä pieni liikutus kun kävimme läpi hurjan hienoa viikonloppua ja sitä, kuinka viisivuotias on pikkusiskonsa paras kaverus.
Parasta kaveruutta minulle ovat kaikki ne rakkaat ystävät, joille olen tänään vähintään ajatuksissani toivonut erityisen hyvää päivää. Ja melkoisen tärkeää toveruutta olette myös te lukijat siellä. Jokainen saamani sydän, kommenttilaatikkoon jätetty kannustus tai sähköpostista löytyneet kauniit sanat tuntuvat tärkeiltä. Kiitos kaunis niistä kaikista, vaaleanpunainen sydän myös teille ja: hyvää ystävänpäivää!