Ihmisen ikävä toisen luo
On kulunut lähes päivälleen tasan kymmenen vuotta siitä, kun ensimmäisen kerran kohtasin entisen mieheni, lasteni isän. Abivuoden puolivälissä alkanut seurustelusuhde kesti monta muuttoa ja muutosta, opiskeluajat, avioitumisen ja aikuistumisen. Parisuhteesta tuli perhe, kahdesta neljä. Kaksi vuotta sitten kahdella lapsella kuorrutettu liittomme kuitenkin päättyi, raastavaan ja rikkovaan eroon.
Toissakeväänä vietin oikeastaan elämäni ensimmäistä kertaa villiä sinkkuelämää. Vapauduin vauva-arjesta tunneiksi kerrallaan, treffailin tuntemattomia ja saatoin tanssia Doriksen tahmaisella lattialla valomerkkiin asti. Otin ajan osana erosta toipumista, itsetunnon uudelleenrakentamista ja uuden arjen palasten sovittelua. Suunnilleen samassa elämäntilanteessa ollut ystäväni oli riemuissaan, kun sai minusta seuraa rientoihin – yhdessä tiirailimme potentiaalisten uroiden nimettömiä uimahallissa ja skannailimme miestarjontaa siiderilasien läpi. Kaikki oli kevyttä ja kivaa, vakava parisuhde tuntui mahdottomalta ajatukselta kolmevuotiaan ja pikkuvauvan kokoisessa elämässä. Totesin kuitenkin jo tuolloin, että kaksoiselämä kahden lapsen kotiäitinä ja suhteellisen simpsakkana sinkkunaisena tuntui ihan hyvältä – sen hetken. Mutta että jos tätä vielä nelikymppisenä jatkaisi, niin tuskin jaksaisi naurattaa.
Sattuma – ja erään ystäväni mies – puuttui peliin, ja päädyin eräänä elokuisena iltana sokkotreffeille. Treffejä seurasi toiset, kolmansilla jo pussattiin Pyynikillä. Tapailusta tuli seurustelua, puolen vuoden jälkeen lapsetkin esiteltiin äidin kaverille. Omassa puheessa ”poikaystävä” tuntui huvittavalta termiltä, arjessa hänestä tuli varsin luonteva osa. Moni asia oli oikeinkin sopivasti, joissain asioissa huokasimme olevamme suorastaan säälittävän samanlaisia. Se ei kuitenkaan riittänyt, ja nyt olen taas yksin.
Tai no, niin yksin kuin nyt kahden lapsen äiti voi olla. ”Onneksi sulla on lapset, niin on edes jotain sosiaalista elämää!” naurahti ystäväni.
Luin jokunen tovi sitten Muutama hetki -blogin Kaisun elokuisia mietteitä yksinäisyydestä. Allekirjoitan niin monia Kaisun ajatuksia, että tuntuu melkein turhalta edes yrittää tuoda omaa ääntä esille. (Salaa iloiten seuraan myös Kaisun tämänhetkistä, ilmeisen onnellista yksinäisyystilan muutosta.)
Kun erosin lasteni isästä, moni ei oikein tiennyt mitä sanoa. Suurissa suruissa kaikki – minäkin – turvautuvat tuttuihin fraaseihin. Kyllä se siitä. Aika parantaa. Olet vahva, kyllä sinä selviät. Keskity nyt itseesi. Vaikka tilanne tämän elämäni toisen (!) eron jälkeen on kaikin puolin erilainen, on pääviesti sama. Kyllä se siitä. Tekee hyvää olla yksin. Keskity nyt itseesi.
Mutta kun en haluaisi! Kyse ei ole siitä, ettenkö pärjäisi yksinkin. Totta hitossa pärjään ilman parisuhdetta, en minä menehdy vaikkei miestä rinnalla olekaan. Pyöritän perhearkea yksin, opiskelen yksin, käyn ruokakaupassa yksin ja maksan laskuni yksin. Ja niin, ”yksin” olkoon sen verran suhteellinen käsite, että kyllähän tänne kutsutaan ties ketä kummia ja varamummoa avuksi, kun hätä on suuri eivätkä omat kädet riitä. Mutta että tarvitsisin parisuhteen ihan vaan arkeani kannattelemaan, sitä en tunnusta.
En mielestäni myöskään kaipaa miespuolista tahoa täyttämään tyhjää kohtaa sisimmässäni. Vaikka kehräänkin kehuille kuin kissa, olen ihan itseksenikin päätynyt toteamaan, että olen ihan ok. Mukava, nokkela, ajatteleva ja aika hauska. Tiedän tosin myös olevani melkoinen handful, enkä viittaa pelkästään raivostuttavaan päättämättömyyteeni tai kahden päiväkoti-ikäisen lapsen painoiseen taakkaan deitti-ilmoituksessani. En kuitenkaan ajattele olevani epäkelpo, en tarvitse treffiseuraa todistamaan markkina-arvoani.
Kaipaan kuitenkin seurustelussa juuri sitä itseään, seuraa. Sitä, että on joku, jolle voi heti ensimmäisenä kertoa iloisen uutisen. Sitä, että joku ymmärtää puolesta sanasta tai osaa ehdottaa kahvikupillista oikeaan aikaan. Sitä, että joku tuntuu ihan erityisen tärkeältä. Sitä, että joku kuiskaa illalla hyvää yötä. Kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, hymyilyttäviä tekstiviestejä ja käsi kädessä kuljettuja kävelylenkkejä. Ja jos nyt aaaivan rehellinen olen, niin olisi se aika kivaa, jos joku muu vaihteeksi, edes joskus, täyttäisi ja tyhjentäisi tiskikoneen tässä taloudessa…
Olen elämääni monelta osin oikein tyytyväinen. Osaan olla kiitollinen kaikesta siitä, mikä on hyvin. Ihanat lapset, mahtavat ystävät, kaunis koti, omalta tuntuva opiskelu. Sanoisin olevani onnellinen. Minulla on ympärilläni tärkeitä ihmisiä, mutta kuviosta puuttuu se jokin, se yksi oikea. Oman avioeron myötä muutuin joksikin aikaa kriittiseksi kyynikoksi: rakkaus on harhaa, ei mikään kestä, kaikki eroo. Nyt kuitenkin huomaan, että aiempaa enemmän uskon ja toivon vielä päätyvääni tylsään perhearkisuhteeseen, jossa kiistellään likapyykeistä ja nautitaan siitä pienestä yhteisestä iltahetkestä. En kaipaa sinkkuhuumaa tai yhden yön iloa, en kenen tahansa kainaloa tai ihan ok -ottajaa. Tarvitsen tasavahvan kumppanin, suuria tunteita, ajatuksia yhteisestä tulevaisuudesta ja turvallisuudentunnetta. Saanko vielä sellaisia, sitä en tiedä.
Että mitähän tässä nyt pitäisi sitten tehdä! Ladata Tinder puhelimeen, opetella puhumaan tuntemattomille baaritiskille? Hankkia joku miesvaltainen harrastus, laittaa suhdehakemus verkkoon, odottaa että joku niistä kunnollisista perheenisistä päätyy itsekin eroamaan (hah-hah)? Juu, eihän tässä mikään kiire ole, on koko elämä aikaa jadijaa, minähän olen vielä nuori ja ovet ovat avoinna. Mutta ei minua haittaisi, vaikka joku ihana kävelisi niistä sisään ja pistäisi perässään lukkoon.