Itsenäisyydestä
Liekö syynä äidinmaidosta imetty tasapäisyyden tavoite, karaisemalla kasvattava ilmasto vai jokin aivan muu: maassamme on tapana pärjätä itse. Itsenäisyys on kansallisella tasolla toki tykinlaukausten ja iltapukujen arvoinen, mutta kannattaako yksittäisen ihmisen pyrkiä itsenäisyyteen? Pitäisikö meillä ennemminkin olla enemmän sisua avunpyyntöön ja rahkeita lähimmäisenrakkauteen?
Suomalainen nainen on maailman mittakaavassa aika lähellä vastakkaisen sukupuolen oksaa tasa-arvopuussa. Täällä omat rahansa tienaava ja sähkölaskunsa maksava nainen on normi, ravintolalasku pistetään pennilleen puoliksi ja oven avaava herrasmies voi saada syytteen sovinismista. Itsellisen emännän tulee hallita tukossa olevat putket ja seinään porattavat reiät, kurotettava ylähyllylle jakkaran avulla ja turvattava selustansa eläkevakuutuksella.
Minäkin olen tottunut pärjäämään itse. Osaan pitää huolen kodista, kehosta, kukkarosta ja kakaroistakin. Täytän veroilmoituksen, maksan vuokran, varaan hammaslääkärin (ai niin joo) ja tarpeeksi kauramaitoa kaappiin. Valjastan vain välineet avukseni: herätyskellon aamuksi, television lastenohjelmat tiskaustunniksi ja nakkipaketin joka toiseksi perjantaiksi.
Mutta en minäkään kaikkeen pysty, enkä haluaisikaan. Ulkoistan varhaiskasvatusvastuun ilomielin koulutetuille ammattilaisille ja pyydän naapurista jaffa-apua vatsataudin keskellä. Olen myös entistä enemmän alkanut käyttää palkkaeurojani palveluihin: vaatekaupassa luotan myyjän sanaan ja arvioon, kahvini saa mieluusti keittää joku muu ja kotisiivouksesta haaveilen kaiken aikaa.
Tiedän kuitenkin sen turhautumisen tunteen, joka iskee kun omat kyvyt eivät riitä ja on pakko pyytää apua. Töissä hermostun, kun html-taitoni loppuvat kesken ja joudun ottamaan koodarin käsipuoleen. Lastenhoitoapua tarjoavalle varamummolle tunnen aina olevani kiitollisuudenvelassa, vaikkei kuulemma ole syytä. Kerrossängyn kasaamisestakaan en voi kantaa täyttä ylpeyttä, koska en nyt vaan ihan kyennyt yksin nostamaan yläsänkyä alasängyn päälle. Kun pyörittää itse omaa arkeaan, alkaa jo unohtaa avun mahdollisuudet: ruokakauppareissua tai roskien vientiä ei tässä huushollissa hoida kukaan muu, vaikka kuinka toivoisin. Asukuvatkin täytyy ottaa itse eteisen peilistä.
Väitän, että nimenomaan toisten auttamista tämä kaamosmasennukseen vaipuva kansakunta kaipaisi. Sitä, ettei aina oltaisi niin pirun itsenäisiä ja pärjääviä. Että ei hampaat irvessä puskettaisi harmaan kiven läpi vaan pyydettäisiin kaverilta jeesiä, otettaisiin vastaan se kiven ympäri kiertotietä tarjoavan kuskin tarjous. Että ei uskottaisi jokaisen äidin olevan paras lapselleen ihan joka hetki, vaan kysyttäisiin kuulumisia, vapautettaisiin toviksi vastuusta, otettaisiin vauva hetkeksi omille käsivarsille. Että ei palautettaisi astioita tarjottimella kahvilan nurkassa tönöttävään kärryyn, vaan pidettäisiin fikauskokemus kaukana arkisesta tahmasta.
Minä olen pyytänyt äidiltä villasukat ja entiseltä puolisolta hoitoapua keskellä yötä. Olen käyttänyt ystäviä muuttoapuna ja poikaystäviä selänpesijöinä. Kun olen erokriisin keskellä soittanut hätäpuhelun ja saanut veroeuroilla kustannettua kotiapua, minua kehuttiin rohkeudesta, vaikka koin olevani heikompi kuin koskaan. Ihmisten aidon auttamishalun huomaaminen on täyttänyt sydämen kiitollisuudella, joka on koko elämän onnellisuuden kannalta ehkä se tärkein tunne heti rakkauden jälkeen.
Kun saa apua, muuttuu itsekin helpommin auttajaksi. Itsenäinenkin tarvitsee toisia, ilman yhteisöä olisi miltei mahdoton pysyä elossa. Minä tarvitsen arkeeni ihmisiä, joille voi jakaa tunteet ja tuiskut, surut ja suhdesotkut. Tarvitsen apukäsiä perheen pyörittämiseen ja lähikahvilan cappuccinoja tekemään aamuistani auvoisampia. Näistä avuista olen valmis antamaan jotain takaisinkin, olkoon se sitten vastapalveluksia tai riihikuivaa rahaa. Tai sitten ihan vain pieni kaunis sana nimeltänsä kiitos.
(Tarvitsisin myös ihmisen poraamaan seiniini niitä reikiä, saa ilmoittautua.)
Tänään juhlitaan 98-vuotiasta Suomea. Siniristiliput läimivät tankoja rankkasateessa, päivä on kääntynyt jo harmaasta pimeäksi. Oman päiväni tärkein elämys oli keittiössäni syntynyt maitokahvi, jota en keittänyt, lämmittänyt, vaahdottanut tai tarjoillut itse. Se hymyilytti aika lailla.
Hyvää itsenäisyyspäivää! Ollaan hyviä myös toisillemme.