Joulurauha, joulustressi, mitä näitä nyt on
Olen haistavinani ilmasta – huumaavan hyasintin tuoksun lisäksi – joulun lähestymisen. Lasten joulukalentereissa luukut alkavat vähentyä, aatto on jo ensi viikolla. Perjantaina on vain puolikas koulupäivä ja viimeinen päiväkotipäivä ennen parin viikon löhölomailua.
Tässä nyt voisi kai sitten hössöttää ja tössöttää joulua, paistella limppuja ja pistää pernalootaa imeltymään (Miten se tehdään? En tiedä.). Voisi kerätä tuskanhikeä toppatakin alle postin jonossa vuoronumerolla 579. Kenties kuorruttaa piparitaloa tai tekaista luomuluumuhilloa itseaskarrelluilla etiketeillä koristeltuihin kierrätyslasipurkkeihin. Kaupoissa koristevaloja myydään jo alennuksella, lehdissä kehotetaan vuorotellen ottamaan rennosti ja antamaan lahjaksi jotakin itsetehtyä ja ihanaa.
Jostakin syystä juuri tämä joulu saa minut aiempia mietteliäämmäksi. Millaisen joulun haluaisin, mitähän lapset toivoisivat?
Lapsuudenkodissani ei moneen vuoteen ole pidetty kiinni jouluperinteistä, vaan kukin on juhlinut talven juhlaa tahollaan omalla tyylillään. Minä olen ollut tästä ihan mielissäni, mutta juuri nyt joku näin-on-aina-tehty -joulu kelpaisi kyllä. Omat lapset ovat tähän asti olleet autuaan tietämättömiä siitä, mitä kaikkea ”oikeaan” jouluun kuuluu, mutta nyt nelivuotias on imenyt itseensä tapakulttuuria tontuista ja tähtitortuista lahjojen odotukseen ja jeesuksiin asti. Hän haluaisi viettää joulun kotona – käsittääkseni siitä syystä, että lahjat varmasti löytävät oikeille lapsille. Itse pähkäilen päivästä toiseen, mitä juuri meidän jouluun oikein voisi kuulua.
Tämä on nyt järjestyksessään toinen joulu, jonka vietämme lasten kanssa pienperheenä ilman toista vanhempaa. Joulunpyhien ohjelma on vieläkin epämääräistä hattaraa, ja syksyn oltua kohtalaisen täyteen aikataulutettua arkea en millään saa itsestäni irti joulun suunnittelua. Silti päässä pyörivät riisipuurot, joululaulut, kuusipuut ja koristelut. Aina kun yllätän ajatukseni joulustressin siementä kastelemasta, hengitän hieman ja löysytän lahjanarua aivojen ympäriltä. Pikkuhiljaa joulun idea alkaa selkiintyä: hektisten viikkojen ja täysipäiväisen päiväkotikuukauden jälkeen kaipaan ennen kaikkea rauhallista oleilua lasten kanssa. Jotenkin voisin kuvitella, että juuri se on lastenkin mieleen. Joulustressi on jo käsitteenä kestämätön, enkä haluaisi kuusijuhlassa tanssia markkinavoimien mistelin alla tai ostaa joulumieltä pre-season-saleista.
No, kauppareissulle minäkin kyllä tänään karkasin. Käytin vuoden viimeisen etäpäivän tonttuostoksiin: kannoin kaupasta kotiin voimapaperia, valmiita pakettikortteja ja tuoksuvia tuikkukynttilöitä. Kauiten metsästin kaksivuotiaalle kuopukselle kuivaksioppimista kannustamaan pikkuruisia pikkuhousuja paketoitavaksi. Kotona pistin jouluradion soimaan, käärin lasten lahjukset paperiin (ei yhtäkään lelua, hups) ja kiharsin nauhan päiväkodin aikuisten namupaketinkin ympärille. Vaikken mikään askartelija olekaan, alkoi kutkuttavan paketointioperaation aikana melkein harmittaa se, ettei lähipiirissäni ole tapana antaa lahjoja täysi-ikäisille…
Kun nyt tarkemmin ajattelen, niin onhan tässä joulutunnelmaa tullut lapsille tarjoiltua ihan puolivahingossakin. Varamummo leipoi piparit, torttuihinkin on tutustuttu pikkujoulujen ylijäämissä. Hyasintti nököttää työpöydällä ja kynttilät olen sytyttänyt koristamaan spagettia ja nakkeja -ateriaakin. Isän luota lapset saivat tonttulakit, päiväkodissa on kaksivuotiaan karaokesta päätellen veisattu ainakin hyppiviä tonttu-ukkoja (sen viikkokausia jatkuneen huiki-huikin lisäksi) ja jouluisia kortteja on putoillut postiluukusta sekä omatekemänä versiona että läheisten lähettäminä. Ja jos nelivuotiaan lahjatoive ihan omasta seinäkalenterista (mikähän aikatauluttaja hänestä vielä kasvaakaan, kun kesällä synttäritoiveena oli rannekello…) toteutuu, ei tämä joulu varmaankaan ihan pieleen voi mennä?
Viikonloppuna voisi ehkä leipoa pipareita syötyjen tilalle, tallustella joulutorilla ja kuikuilla, josko jostakin saisi kohtuuhintaisen pikkukuusen kotia koristamaan. Tai sitten mennään vaan kirjastoon kahville – sielläkään ei olla käyty varmaan kuukauteen. Mummilassa saadaan varmaan maistella porkkanalaatikkoa ja kinkkua, graavilohenkin toivon uivan pöytään. Jouluaatto junassa voisi hyvinkin sopia meidän pienen perheen perinteeksi, miksei myös jouluinen retki Pyynikin munkkitornille. Viime vuonna söimme aattona kinkkupizzaa, olisikohan siinä ainesta tonttumaiseksi traditioksi? Ehkä meidän jouluperinteistä tärkein voisi kuitenkin olla joulurauha.
Mutta missä ovat ne tahot, jotka antavat kaikille liikaa suklaakonvehteja? Ohjatkaa ne meille!