Kaksi lasta, kaksi viikkoa, kaksitoista kuvaa

Kuluneet kaksi viikkoa ovat täyttyneet kesästä, lapsista, kesäisistä lapsista.

Yhden viikon vietimme maalla mummilassa, ja sattumalta tähtäsimme lomasemme kotomaan toistaiseksi ainoaan hellejaksoon. Pirpanat kirmasivat paljasvarpain pitkin pihamaata, minä laahustin perässä hellemekko päällä ja kolatölkki kädessä kolmenkymmenen asteen lempeässä lämmössä. Viikon ruokavalio koostui lähinnä grillimakkarasta ja jäätelöstä, suositukset ylittävä annostus saatiin ties mistä muistakin ainesosista kun hanelihokelia piti ripotella mummin mannapuuron päälle aamuin illoin.

Kävimme turistivisiitillä Porvoossa, naapurikunnan galleriakahvilassa kahden euron pavlovalla ja serkkuseurassa mökillä. Kuopus molskahti laiturilta järveen, esikoinen viihdytti itseään ja muita solkottamalla automatkojen ajan Tatua ja Patua kannesta kanteen. Minä otin lisähikeä pintaan lenkkipolulla ja keräsin iltakävelyllä pohkeenpaksuisen ketokukkakimpun. Hukutin turhat ajatukset ruohonleikkurin pärinään ja odotin (turhaan) koko viikon, että talon edustan tietyöt etenisivät siihen vaiheeseen, johon liittyy kuuma asfaltti ja paidattomat ruskettuneet työmiehet. Join liikaa kahvia ja söin liikaa suklaata, lykkäsin kropan kesäkuntokuuria taas vähän eteenpäin.

Vaikka itse otin ajoittain vähän liikaakin kierroksia lähipiirin läsnäolosta, siitä yhdestä pääni ympärillä jatkuvasti pörränneestä paarmasta ja kylänraitin kuulumisista, nauttivat lapset maalaiselämästä aivan valtavasti. Leikkimökin ovi kävi jatkuvasti, kuopus suunnilleen asui keinussa ottamassa itte vauhtia ja haisteli kaikki pihapiirin kukkaset läpi. Taako tätä tuokkuttaa, kysyi hän, ja tunki sitten naamansa isoäidin istutuksiin. Esikoisen kanssa kävelimme kaatosateessa läheisen pellon laitaan ihastelemaan ihka elävää kurkea ja perehdyimme kangaspuiden anatomiaan. Minä kuljin samassa vaatekerrassa päivästä toiseen, käytin kuorintavoiteena aurinkorasvan ja hiekan sekoitusta ja harvensin rituaalinomaisesti brezneviläisiksi pärähtäneet kulmakarvat vasta viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta.

Maanantaina palasimme kaupunkiin, syöksyimme suin päin kaivattuun city-elämään sushilounaalla ja otimme viimeisetkin tehot irti lämpimästä jaksosta parvekkeen ilta-auringossa. Tiistaihin mahtui ystäviä, tuttavia, työsopimuksen allekirjoitus ja kahvittelua sen kunniaksi. Eilen sitten otimme varhaisen junan kohti eksoottisempia eläimiä ja matkasimme pääkaupunkiin. Kummiseurassa kiersimme Korkeasaaren ympäri, eikä viisivuotiaan innostus laantunut edes paluumatkan apinahäkkiä muistuttaneessa leikkivaunussa. Parasta olivat puolivillit riikinkukot ja hassut hapinat, ja tänään eläinkirjaa on luettu uudella intensiteetillä ja kahdella kasvanut pehmoeläinpesue on aseteltu kartan kanssa eläintarhaksi. (Tiesittekö muuten te, että leijonat tappavat leopardeja tai että orangit kohtaavat toisiaan vain paritellakseen? Minäkin tiedän nyt.)

Lasten kesämielen seuraaminen ja lomatunnelman aistiminen on ollut varsin terapeuttista. Heitä ei haittaa sade eikä paiste, koska ny on hetä. He saattavat nukkua aamulla kymmeneen tai kömpiä sänkyyn hiekkaisin varpain. Heitä ei hetkauta hiestä märät niskakiehkurat tai polvitaipeisiin pakkautuva aurinkovoide. He eivät mieti että mitäs sitten syksyllä tai kuinkahan perintö jaetaan tai muistinkohan pakata kortisonivoiteen. He vain elävät, ihan kuin Muumipapan muistelema Juksu.

Minä osaan nostaa kädet ylös kun en kykene ja jalat ylös jos en jaksa, mutta päänsisäistä surinaa on vaikea pysäyttää. Mietin aina jotain. Töitä, poikia, arkea, juhlaa. Kodinsisustusta tai Kreikkaa, menneitä mahdollisuuksia tai tulevaisuuden tuntematonta. Yhtenä hetkenä kaipaan sitä ydintä, jonka kanssa voisi mennä Särkänniemeen tai ostaa perhelipun museoon. Sitten muistan ihanat kummit, jotka ovat tarpeeksi huikeita lähteäkseen sadepäivänä töllistelemään pesässään piileskeleviä kissapetoja. Tai sen tyypin, joka saattaa silloin tällöin löytyä kotisohvalta kun lapset ovat nukahtaneet ja jolta saa niskahieronnan ilman isompaa vihjailua.

Kaksi viikkoa lomamoodia ja kaksi lasta ympäri vuorokauden kutakuinkin iholla näkyy kuitenkin paitsi kauniina kuvina, myös päänupissa. En jaksaisi enää yhtään tappeluksi yltyvää nukutusta, yöllä unilelukriisin saavaa kaksivuotiasta tai aamun angstilla aloittavaa viisivuotiasta, joka on oppinut sellaisia hurmaavia vastalauseita kuten älä ole naulettava. Sitten taas, kun siirrän katsettani omasta kaksikostani niihin leikkivaunuissa ja -puistoissa vastaantuleviin tuuppiviin tornadoihin, tunnen olevani sekä onnekas että onnistunut. Ja kun ilta-auringon paistaessa iltapalapöytään katselen omieni yhteisiä kikatuksia kameran etsimen kautta, tunnen suurinta mahdollista rakkautta.

– Hinä hykkään tinutta äiti.
– Ja minä tykkään teistä molemmista.
– Minä tykkään eläimistä.

Nyt suloiset sisarukset uinuvat kerrossängyssään, otsahiukset hikisinä. Huomenna sanotaan taas heipat viikonlopun ajaksi ja lähetetään lapsoset ihmeellisten kuulumisten (”heinona höi hinut!” tai ”leijonat syövät leopardeja!”) kera isän hoiviin. Sen seuraavan, viidennentoista yön minä aion nukkua sikeästi, pää Tempur-tyynyyn painautuneena ja kuolavana oikeaa poskea pitkin valuen – ilman hyttysenpistojen välimaastoon mustelmia nakuttavia kyynär- tai kantapäitä. Ja herään ilman noita höpönaamoja, joista toinen ilmoittaa aamulla ensitöikseen olevansa albatrossi ja toinen kuikkaa tinulle, hinä hakattan tinua äiti.