Kell’ onni on

On kaksi suomalaista sananpartta, joita en voi sietää. Ensimmäinen on ”Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa”. Käsitykseni mukaan sen merkitys on kutakuinkin se, ettei pidä hekumoiman hyvällä fiiliksellä ennen kuin homma on kokonaan hoidettu. Mutta omat aivoni muodostavat aina kyseisen totuuden kuultuaan mielikuvan kuumasta kesäpäivästä ja jäätelötötteröstä, jota nyt jumaleisson nimenomaan pitää nuolaista ennen kuin tipahtaa! En pääse tästä kuvitelmasta kunnolla eteenpäin, ja muutenkin sanonnasta huokuva odotapa vaan -ankeutus ärsyttää.

Toinen inhokkini on ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”. Väärin! Mikään ei ole niin kaunista kuin onnellisen ihmisen hymy, jaettu ilo saa omatkin sadepilvet kauemmaksi ja toisen puolesta iloitseminen on elintärkeä empaattisuuden osoitus ja kansalaistaitojen kärjessä. Minä en ainakaan suostu einoleinomaiseen ilon ja onnen pimittelyyn ja yksin pimeässä nurkassa fiilistelyyn, vaan annan hyvänolon tunteeni näkyä ja kuulua. Ei sitä toki pidä hieroa hankalampia aikoja kokevan lähimmäisen naamariin, mutta yksinoikeutta tiettyihin tunteisiin ei meistä ole kellään.

Sain maanantai-iltaiseen työpäiväfiilistelyyni kommentin, jossa minun kerrottiin vaikuttavan niin onnelliselta. Jäin hetkeksi makustelemaan tuota määrettä, ja taitaa se aika paikkansapitävä ollakin. Olen tämän kuluneen viikon käynyt sellaisilla kierroksilla, että aamuseitsemältä soinut herätyskello on käynyt turhaksi ja hissin peilissä on näkynyt hymyilevä naama, vaikka jaloissa kieppuu kaksi kuralla kuorrutettua kiukuttelijaa. Olen suunnitellut verkkosivu-uudistusta unissanikin, saanut kiksejä ihan vaan sellaisista lausahduksista kuin töiden jälkeen tai ensi viikon palaverissa ja huvittunut perjantaiviskipullon vaikutuksista toimiston ilmapiiriin. Alan pikkuhiljaa päästä sisälle siihen, mitä työyhteisössäni oikein tapahtuu, mitä firma oikein tekee, mitä mieltä me oikein olemme avoimesta lähdekoodista ja mitä itse oikein olen tekemässä. Hetkittäin tunnen itseni hitaaksi ja typeräksi, mutta koetan ottaa asioita haltuun. Työpisteellä minua puhutellaan sujuvasti viestintäpäällikkönä, käyntikortissa uusi titteli herättää hilpeyttä ja ylpeyttä. (Teknisestihän olen ns. vain harjoittelija, joten urakehitykseni oli yhden viikon aikana melkoisen huikea.)

Aivojen naksahtamisen TYÖ-asentoon huomaa kyllä täällä kotona. En ole viikon aikana siivonnut tai pessyt pyykkiä, joten nyt sunnuntaina on vähän kirittävää. Yhtä päivällistä pakenimme lasten kanssa pizzeriaan, kotisohvallakin olen saattanut olla vähän poissaoleva äiti. Kun aamukiireessä nelivuotias raivostui aiheesta ”miksi minä en elänyt 1800-luvulla” – kun piti pukeutua, hän olisi halunnut lukea ”kansalliseeposta” ja keskustelu Elias Lönnrotista lähti sitten vähän lapasesta – ja kello oli jo enemmän kuin pitäisi, saatoin käyttää tyylikästä syyllistämistä äidin töihinehtimisestä ja pomon suuttumisesta (joissa ei edes ole totuuspohjaa, kun ei ole kellokorttia tahi työaikoja). Viikonlopun lapset viettävät isänsä luona, joten saamme kaikki hengähtää tahoillamme ja aloittaa uuden viikon vähän seesteisemmällä tyylillä. Raastavan rakkaitahan nuo ipanat ovat, eikä erossaolo pelkästään helppoa ole. Perjantai-iltana istuimme kurssikavereiden kanssa afterworkeillä, kun poikani lähetti minulle tekstiviestin OLET TOSI TOSI KIVA. En tiedä onko mitään hellyyttävämpää. Sotkuisesta kodista ja iltapalasipseistä viis, kyllä tästä perheestäkin kannattaa olla onnellinen.

Selkein puuttuva palanen onnestani onkin parisuhteen uupuminen – senhän te nyt tiedättekin. Olisihan se ihanaa, jos iltaisin saisi vouhottaa työasioita muillekin kuin lapsiparoille tai facebook-seinälle, tai jos minullakin olisi sellainen mies, joka tarjoilee naistenpäivänä sekä kahvia, kukkia että palopuheen maailman naisten oikeuksista. Eilen olin jälleen, parin vuoden tauon jälkeen, ensitreffeillä – ja vaikka kukat jäivätkin virtuaalisiksi, tuohan tuollainen kutkutus oman murusensa yleiseen onnentunteeseen.

Mutta saako näitä omia onniaan tuoda esille? Pitääkö pitää tunteet kurissa, sanoa vaan ihan jees kun kysytään kuulumisia tai olla hiljaa, kun toisilla on haikeampaa ja vaikeampaa? Onko törkeää ja tavatonta näin blogipostauksen muodossakin hehkuttaa omaa hyvää oloaan, onnekkaita sattumuksia ja kiitollisuuttaan elämän iloista? En tarvitse muistutusta siitä, että vielä se työ arjeksi muuttuu, kuinka kuusivuotiaan uhma se vasta vaikea onkin, että eipä se parisuhdekaan mitään herkkua ole. Mutta saanko minä olla onnellinen näin kovaan ääneen, olla yhtä hymyä kuten kuulemma eilisiltana ystävän kanssa pubissa istuessani? (Illan kolmannella siiderillä saattoi kyllä olla osuutta asiaan.)

Tänä aamuna tajuntaani iski se, kuinka raskaita, epäreiluja ja kamalia aikuismaailman asioita lähipiirini ihmisille on juuri nyt annettu kannettavaksi. Asioita ja käsitteitä, joista luetaan lehdistä, jotka ohitetaan joillekin toisille kuuluvina ja joita ei soisi omalle kohdalleen. Yhdellä ystävällä huoltajuuskiista, toisella työuupumus. Blogiympyröistä tutulla nuorella äidillä syöpä – asia, joka epäreiluudessaan ei mitenkään iskeydy ymmärrykseeni. Kun Instagram-virrassa vuorottelevat brunssit, uudet sohvatyynyt ja kuvat teho-osastolta sytostaattihoidosta, elämän raadollisuus tuntuu omassakin rinnassa ja valitus vatsataudista vähäpätöiseltä. Kun ystävä illallisella itkee oman jaksamisensa äärirajoilla, tuntuu oma työhekuma törkeältä. Ja mitä itse mietinkään silloin, jos synkimpinä avioeroaikoinani joku erehtyi hehkuttamaan hääpäiväänsä tai perheen yhteistä viikonloppua?

Oliko Leinon Eikka oikeassa, olisiko parempi sittenkin pitää oma onni piilossa? Säästää tunteitaan toisten lohduttamiseen, välttää tahattomat loukkaamiset, odottaa vain sitä kun omassakin elämässä tulee taas vastaan vaikeuksia?

Tiedättekö muuten, miten Laulu onnesta kokonaisuudessaan menee?

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

 – Eino Leino

Minusta tuo on hurjan surullinen laulu ja ahdistava ajatus. Mitä te olette mieltä?

 

PS. Hyvää naistenpäivää, myös kaikille meille etuoikeutetuille pohjoismaisen hyvinvointivaltion ja tasa-arvotyön hedelmiä kiittämättöminä yhteiskunnan puusta napsiville suomalaisnaisille! Täten lähetän virtuaalisia kukkia, kahvia ja suklaisia rusinoita myös teille muille, joille ei syystä tai toisesta aitoja versioita ole vuoteeseen tarjoiltu.