Kesäpuoli

Kun kansakunta keskikesän kuukausina kollektiivisesti kirosi säätilaa ja sademääriä, vakuutin hymähdellen helteiden alkavan samalla hetkellä kun astuisin työpaikan ovesta sisälle. Ja niinhän siinä kävi – elokuun ensi viikosta alkaen aurinko on paistanut niin kuin kuuluukin, haaleat vaaleat suomalaiset ovat paahtaneet itseään puistonurmella ja lapsukaiset ovat vihdoin päässeet räpiköimään rantavesiin (sikäli mikäli 19-asteinen uimavesi tahi synkeä sinilevä eivät pelota pieniä pois paikalta).

Aikuisvuosieni kesämuistot tuntuvat yleensä rakentuvan jonkun isomman tapauksen tai elämyksen ympärille. Oli se kesä, kun reilasin rinkkani kanssa halki Euroopan ja sain paitsi huikean reissukokemuksen, myös yhden hassun ihmissuhteen ja pintaani päivetyksen jota ei sen koommin ole koettu. Oli semmoinenkin kesä, kun huristelin punaisella skootterilla pitkin eteläsavolaisia kyläteitä ja pidin paikallislehden pyörimässä. Oli Helsinki-kesä, Senaatintorin laitaa pitkin kipitetty työmatka ja korkojen kopina ministeriön käytävillä. Ja sitten oli tietysti se ihmeellinen kesä, jolloin juhannusviikonloppu päättyi esikoisen syntymään ja muutuin yks kaks äidiksi.

Sen jälkeen on ollut kesä yksivuotiaan kanssa, kesä raskaana, villi sinkkuäitikesä, viimeinen kotiäitikesä ja…tämä kesä tässä näin.

Tähän kesään ei ole kuulunut mullistavaa elämänmuutosta, kameran muistikortin täyttävää ulkomaanmatkaa tai uutta asuinympäristöä. Pääasiassa vietin tämän kesän lasten kanssa, juhannuksen poikkeuksellisesti vain aikuisten parissa ja aika monta iltaa yhdessä tietyssä kainalossa.

Ehkä tämä oli kesäpuoli. Sellainen oikein hyvä, kiva ja mukava, aika tasainen. Pk-kesä. Eikä takuulla ole sattumaa, että nuo kaksi kirjainta toistuvat niissä kolmessa pienessä keskisuuressa kesäasiassa, jotka tekivät tästä suvesta kuitenkin erityisen. (Tiedätte kai, että arvostan alkusointuja – tämän kerroin jo deitti-ilmoituksessani, mille kesäheila jaksaa edelleen huokailla – ja rakastan samankaltaisuuksista ja sattumista syntyviä merkityksiä.)

Tänä kesänä sain välinevarastona palvelleen ja epämukavilla kalusteilla ”sisustetun” parvekkeeni muutettua kesäpesäksi. Kuskasin sinne esikoiselta ylijääneen keltaisen sängyn, vuorasin sen tyynyillä ja levitin lattialle riemunkirjavan räsymaton. Koko koti kasvoi yhden huoneen verran. Nyt parvekkeella lapset leikkivät eläintarhaa ja polskivat kylpyammeessa. Minä olen viettänyt siellä iltoja pienten nukahdettua, lukenut kirjaa ja syönyt karkkia. Vakiokainalonikin on ottanut kesäpedin omakseen ja viinin voimalla olemme istuksineet puoliulkosalla pitkälle iltaan, tuijottaneet Näsinneulan valoja, puhuneet asiaa ja pussanneet asiattomasti. Olen saanut sinänsä pienestä sisustusmuutoksesta niin paljon iloa, että se tuntuu jopa vähän höperöltä (kesäkukkia en sentään saanut parvekkeelle aikaiseksi, enää ei ehkä kannatakaan?).

Parvekkeelta poisviety pikkupöytä taas sai paikkansa keittiöstä. Siis kyllä, keittiönpöytä voi olla yhden kesän muistoja määrittävä kapistus. Tähän asti olemme pääasiassa ruokailleet olohuoneen isossa pöydässä, mutta nyt kesällä keittiön minipöytä on vakiintunut kolmikkomme ateriapaikaksi. Istumme pilkullisen pöydän ympärillä niin, ettei tilaa muille olisikaan. Aamut ovat olleet hitaita, lounaat nopeita. Poikasten kipaistua aamupuuhiinsa olen jäänyt kahvini kanssa keittiöön, pyyhkinyt pöydän vain huolimattomasti tai en lainkaan. Iltapalalla olemme ihastelleet yhä vain paistavaa aurinkoa kaihtimien raoista, kuikuilleet talojen katoilla kiekuvia lokinpoikasia ja käyneet aina saman keskustelun. Kerro äiti tästä päivästä. Ja sitten minä kerron kaiken heräämisestä iltapalaan asti, lopuksi kysyn no mikä tässä päivässä oli parasta?

Nuo pienet hetket ovat kai niitä, joihin tulee tarttua. Painaa mieleen se välähdys, kun alati kasvava kaksikkoni natustaa leipää tai napsii mansikoita muovilautasilta, kun he niskahiukset kosteina ja ilman paitaa kikattavat toistensa jutuille, kun he keskustelevat Robinista tai vauvakissoista tai siitä kuka kukin on Ryhmä Haussa. Iltaisin he ovat eniten sisaruksia, kiinteä kaksikko, täydellinen duo. Ja minä voin vain ihmetellä, miten heistä on tullut kaikki tämä. Miten minulla ei enää ole uhmaikäistä ja vauvaa, vaan kolme maitohammasta köyhempi poika joka sepittää tarinoita maailmanympärimatkoistaan ja metrin mittaiseksi venähtänyt tytär joka tänään tavasi oman nimensä ja kirjoittikin sen taideteoksensa keskelle. Mistä he oikein tähän keittiönpöydän ympärille tulivat?

Ja niin, on se kolmaskin pk. Se loppukesän pelastanut laitos, jonne kuskaan lapseni ilolla jotta voin tehdä jotain muutakin kuin lainausmerkeissä lomailla kotona. Siellä puuro on valmiina ja pyyhkimään huudetaan joku muu. Onneksi on päiväkoti, jonne jälkikasvu tepastelee nyt yhdestä isojen lasten ovesta, jättää lakkinsa vierekkäisiin koukkuihin ja vilkuttaa heipat peräkanaa puurojonosta. Onneksi on työpaikka – ja onneksi on työaika, joka mahdollistaa lyhyet hoitopäivät ja kiireettömät koti-illat. En vieläkään ihan ole sisäistänyt sitä, että ihan oikeasti tässä taas pitäisi olla joku ruuhkavuosivaihde päällä (lähikahvila kyllä varmasti kiittelee sitä, etten onnistu aikatauluttamaan aamuani niin että siihen mahtuisi asia nimeltä syöminen ennen töihinlähtöä). Olemme puistoilleet päikkypäivän jälkeen ja viettäneet vapaapäivää varamummon luona – asioita, joita ei viime keväänä täysiaikaisessa työelämässä olisi voinut tapahtua.

Viime viikonloppuna vietimme päivän rannalla. Keskiviikkona kävelin kaupungin laidalta keskustaan käsi kädessä ja selkä hiessä, enkä koskaan päätynyt toimistolle vaikka oli tarkoitus. Eilen söimme jäätelöä, tänään söimme jäätelöä. Huomenna lähdemme terrorisoimaan ystäväperheen mökkiä. Kesä vaan jatkuu ja jatkuu, ehkä se on puolikkaan sijaan ihan kokonainen kuitenkin.