Kesken
Syksy taittui talveksi odotettua rivakammin. Loskainen, nuhjuinen, sohjoinen sää jäi kokonaan välistä, kun värikkäiden lehtien leijuttua maahan siirryttiin suoraan valkeisiin kinoksiin ja pistelevään pakkassäähän. Toppahaalarit on kaivettu varastosta, aamuisin kaipaan pitkiä kalsareita ja iltatee tuntuu taas oikeutetulta.
Viimeisin kuukausi on ollut ikkunasta katsottuna kaunis, mutta kehossa ja mielessä kipeä. Sekaisin ei ole ollut vain yks kaks talvisäähän startannut autoileva kansa, vaan myös oma pääni ja sydämeni. Viikkoihin on mahtunut aivan liikaa mietittävää, epävarmuutta ja erehdyksiä, suunnitelmia jotka muuttuivat ennen kuin kukaan niitä ehti tehdäkään.
Tinder-tapailuna alkanut parisuhde on viimeistään nyt poistunut kepeyden kirkkaalta polulta, loiskahtanut suoraan oikean elämän lätäköihin ja liukastellut kuuraisilla kaduilla. On puhuttu paljosta, avattu arimmat kohdat ja testattu tunteiden todellinen riittävyys. Kun suhteeseen heitetään kaksi pettynyttä perheellistä, ei puhdasta pöytää saa vaikka sitä kuinka tiskirätillä hinkkaisi. Mukana tulee kaappikaupalla luurankoja, helvetin huonoiksi havaittuja käyttäytymismalleja ja erittelemätöntä epäonnistumisen pelkoa. Siltikin, tunne sellaisen aika sopivan löytymisestä kulkee kosteiden suudelmien kautta koko kehoon.
Kannoin kuukauden verran kohdussani kaikki tulevaisuudensuunnitelmat sysään syrjännyttä siementä. Voin pahoin aamuisin, nukahtelin iltapäivisin, muutuin siksi itkuherkäksi ihmissäkiksi joka jo kerran onnistui karkottamaan lähimmän luotaan. Unohdin viedä lapset iltapesulle, pinnistelin saadakseni perjantaina edes pakastepizzan pöytään. Päät olivat kuin puuroa, jonka seasta yritettiin kaikin keinoin kaivaa kirkkaan ajatuksen mantelia. Kun pienelle lopulta annettiin lupa tulla, näkyikin mustavalkoisella ruudulla pelkkää tyhjyyttä. Väärä hälytys, tuuleen puhallettu muutos. Kuin yllätys, joka ei sitten ikinä tullutkaan esiin piilostaan. Pettymys, helpotus, huoli, niitä kaikkia olen itkenyt niin että peilistä katsoo vieras harmaus. Nyt odotan paluuta itsekseni, minuksi, arkeen ja tasaiseen tavallisuuteen.
Jos jotain tästä elämästä soisi jo oppineensa, niin sen, että suunnitelmien on tapana muuttua. Aina ei saa sitä minkä oli viisivuotislistaansa kirjoittanut, joskus toinen tekee ratkaisun sinun puolestasi tai asiat menevät muuten vain aivan toisin kuin olisi toivonut. Pessimistinä on helppo olla, voi maalailla pettymyksiä ja jättää yrittämättä, keskittyä keskinkertaiseen ja harata muutosta vastaan. Elämästä iloisemman taitaa kuitenkin saada silloin kun uskaltaa, uskaltaa kokeilla, loikata, kaatuakin. Sillä entä jos kaikki meneekin hyvin?
Uskolla, toivolla ja pelottomuudella piirrellään nyt pohjapiirustuksiin yhteisen sohvan paikkaa, etukäteiskiistellään roskien viemisestä ja lasketaan kuukausibudjettia, johon kuuluisi vain yksi vuokra mutta kolme päiväkotimaksua. Pähkäillään kumman sänky, pesukone, nukkekoti, lempimatto tai elämäntyyli valitaan. Mietitään missä tämä lauma lounastaisi lauantaisin, pohditaan osattaisiinko säilyttää oma kaikessa yhteisessäkin, haaveillaan perjantaisaunasta ja aikuisiltapalasta sohvalla. Rakennetaan palasista perhettä.