Kiitos ja ylistys kunnalliselle päiväkodille
Tunnustan takkini kääntyneen.
Kun olin yhden pienen lapsen äiti, pidin päiväkotia pahuuden pesänä. Tasapäistävänä laitoksena, jossa työhönsä kyllästyneet tarhantädit katselevat kattoon, kun pojat leikkivät autoradalla sinisissä verkkareissa ja tytöt pimittävät barbejaan pinkeissä sukkahousuissa. No, tämä olkoon kärjistys – lähinnä kuvittelin päiväkodin tarkoittavan automaattisesti melua, hälinää, eineslihapullia, sairastelukierteitä, aggressiivisia lapsia ja resurssipulassa riutuvia lastenhoitajia. Puistossa me kotihoidettujen enkelilasten äidit irvistimme, kun riehuvat tarhakakarat kiusasivat toisiaan tai taaperot odottivat nenät valuen keinuttajaa. Ei meille tuollaista, kiitos. Halusin hoitaa oman lapskultani kotona ainakin kaksivuotiaaksi asti – ja kun pikkusisarus saapui juuri tuohon kohtaan, siirtyi päivähoidon aloitus luonnollisella tavalla vielä pari vuotta eteenpäin.
Aika, toinen lapsi ja ehdottomista hyvinkin epämääräisiksi muuttuneet äitiysperiaatteet tekivät tehtävänsä: viime keväänä täytin päivähoitohakemukset intoa puhkuen, ja toisaalta syyllisyydessä pyöriskellen. En siksi, että passittaisin omat pienokaiseni kärsimyksen tielle, vaan koska koin olevani varsinainen yhteiskunnan loinen siirtyessäni kotiäitiydestäni kortistoon. Perustelin päiväkotipaikkoja aktiivisella työnhaulla, ja valinta osoittautui oikeaksi: pääsin himoitsemaani koulutukseen, ja sitä ennen lapset ehtivät laskeutua päiväkotiarkeen pehmeästi.
Ja niin, se päiväkotiarki onkin sitten ollut ihan mukavaa. Jopa aivan mahtavaa. Hiljaa mielessäni kiittelen hyvinvointivaltiota siitä, että tällainenkin systeemi on saatu aikaiseksi.
Yleensä positiivisia päivähoitokokemuksia värittää tietynlainen disclaimer: ”ollaan kyllä tykätty, mutta lapset ovatkin yksityisessä ryhmäperhepäiväkodissa jossa on kolme hoitajaa, kahdeksan lasta ja itse tehtyä luomuruokaa ja naapurin mummotkin käyvät siellä askartelemassa ja hoitoaikakin on meillä yhdeksästä kahteen kolme päivää viikossa”. Että mitenkäs sitten sujuu meillä tavallisilla kuolevaisilla, joiden lapset ovat ihan normitarhassa kymmenien tai satojen muiden lasten seurassa, syövät laitoskeittiön kokkailuja ja elävät toimistoaikojen arkea?
Hyvin sujuu! Omat lapseni pääsivät toiveideni mukaiseen päiväkotiin ja haluamiini ryhmiin. Siis isoon, yli sadan lapsen tarhaan. Luulin, että täyteen ahdettuun lähitarhaan päästäkseen pitäisi vähintään lahjoa päiväkodin johtaja, mutta tämäkin ennakkoluulo osoittautui vääräksi. Oletukseni eivät muutenkaan ole toteutuneet; päiväkodissa on aina hämmentävän rauhallista. Toki ulkoiluaikana pihalla vilistää yksi jos toinenkin haalaripukuinen husari, mutta sisätiloissa on aina vieraillessani suorastaan epäilyttävän hiljaista. Miten te teette sen? tekisi mieleni kysyä, kuiskaten.
Kellontarkka päivärytmi ja toistuvat rutiinit ovat ehkä osa laitoksen toimintakykyä, mutta tuovat pienille myös turvaa. Lapset kokoontuvat aamulla piiriin, ovat aamupäivällä keskittyneesti omissa puuhissaan, ulkoilevat, syövät lounaan, vievät itse tiskinsä kärryyn ja pyyhkivät pöytänsä, käyvät päivälevolle kerrossänkyihin, syövät välipalalla jotakin niinkin hellyyttävää kuin puolukkavispipuuroa tai kaura-omenapaistosta ja leikkivät iltapäivällä joko vapaita leikkejä sisällä tai sään salliessa uudelleen ulkona. Ryhmässä lapset oppivat toisiltaan, seuraavat esimerkkiä, minunkin pieni pirpanani tepsuttaa toisten perässä käsipesulle. Isommat auttavat pienempiä, jos joku möykkää ruokapöydässä niin aika äkkiä siitä avaudutaan hoitajalle. Ja hoitajat, hekin ihan toden teolla keskittyvät työhönsä. Heissä toki on eroja, ja huomaan kyllä lasteni valinneen omat suosikkinsa, ne aikuiset joille on helpointa kertoa huolensa. Päiväkodissa kyllä yleisellä tasolla panostetaan pedagogiikkaan enemmän kuin olisin ajatellut, pienempien ryhmässä taas hoivataan, otetaan syliin ja ymmärretään ikäväitkuja erityisen hyvin. Ilahduttavan usein bongaan lapset lukemasta tai kuuntelemasta kirjaa – ihanaa.
Mikään aiemmin maalailemistani uhkakuvista ei ole ainakaan vielä toteutunut. Päiväkodissa on kivaa, ei yhtään kamalaa. Tautilotossa on voitettu ainoastaan pikkuflunssia ja yksi helvetillinen enterorokko. Lapsimassassa toimiminen ei ole muuttanut lasteni perusluonnetta tai tehnyt heistä huutavia, hätiköiviä tai huitovia pikkupaholaisia. Hoitajilla on aikaa kuunnella ja keskustella, varmasti työtä todellisuudessa määrittävä kiire osataan piilottaa kiitettävän hyvin. Vaatteiden nimikointikin oli aika helppo nakki. En minä vieläkään mielelläni alle kaksivuotiasta pistäisi päiväkotiin, tai lykkäisi taaperoa tarhaan vauvan tieltä, mutta moni muu ennakkoluulo on karissut syksyn aikana.
Alun sopeutumisajan jälkeen oma jälkikasvuni on kotiutunut päiväkotiin hyvin. Iltapäivisin yhytän esikoisen usein kikattamasta kavereiden kanssa, kuopuskin lopetti ruokalakkoilunsa ja on hoitajaraportin mukaan nyt vain itse syötävän suloinen. Eivät he vieläkään ole niitä ”iloisesti vilkuttaen juoksivat leikkeihinsä” -lapsia, mutta hoitopäivistä tulee positiivista palautetta ja kotiin saan tyytyväiset tenavat. Ja minä itse olen tottunut tarha-arkeen niin hyvin, että tämä lähes kolme viikkoa kestänyt joululoma oli aaaivan liian pitkä! Muutoksia karsastava esikoinenkin on kumma kyllä kertonut ikävöivänsä päiväkotiin, kuopus taas muistelee päivittäin omia kavereitaan (kaksivuotiaalla kavereita!) ja hihkui iltapalalla huomisesta häikkyhäivästä. Vähän taitaa kyllä kaikkia jännittää, miten tauon jälkeen ja ryhmämuutosten myötä paluu päikkyyn onnistuu. Helpotusta tuovat ainakin lasten ryhmätovereiksi tulevat ystäväperheen poikaset ja kaksikkoni parhaat kaverit naapurikorttelista.
Minä en malttaisi odottaa, että saan taas aamulla kärrätä kiireessä lapset hoitoon ja suunnata yliopistolle. Parasta päivähoidossa onkin sekä se, mitä se tarjoaa lapsille, että se, mitä mahdollisuuksia se antaa minulle. Ihan uuden, aikuismaisemman elämän, jossa lapset ovat sopivan kokoisessa sivuosassa. Ja elämän, jossa ei tarvitse pukea kuravaatteita!
Millaisia kokemuksia teillä on päivähoidosta, onko joku muu kenties saanut muuttaa omia ennakko-oletuksiaan?