Koska huoli muuttuu muistoksi
Kun kannoin kuopusta kohdussani, sairastuin raskaushepatoosiin. Maksan toimintahäiriöön, joka on odottajalle käytännössä vaaraton ja aiheuttaa vain kiusallista ja piinavaa ihon kutinaa. Vatsan suojissa kasvavalle sikiölle hepatoosi voi aiheuttaa hapenpuutetta, ja siis kohtukuoleman.
Oma hepatoosini huomattiin kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ja sain siihen pian lääkityksen. Kävin viikottain verikokeissa ja sairaalassa seurannassa, olin hyvässä hoidossa. Koko ajan minua muistutettiin laskemaan sikiön liikkeitä ja huolehtimaan lääkkeiden otosta aamuin illoin.
Jo tuohon asti raskauteni oli ollut henkisesti raskas. Se alkoi keskenmenoepäilyllä, jatkui huoleen sikiön kasvusta, kohdun poikkeavuuksien toteamiseen, ennenaikaiseen supisteluun, tulehduksiin ja ties mihin. Hepatoosidiagnoosi oli kivenmurikka kaiken sen harteitani painaneen huolen päällä, vielä yksi syy siihen miksen muista toisen raskauteni aikaisista elämän- tai maailmantapahtumista juuri mitään.
Istuin pari viikkoa sitten samassa laboratorioaulassa, jossa vietin loppuraskaudessa liki jokaisen maanantaiaamun. Pahoinvoivana puolen vuorokauden syömättömyyden vuoksi, väsyneenä huonosti nukutun yön jäljiltä, tulevia verikoetuloksia ja maksa-arvojen heilahduksia jännittäen. Tuijottamassa aamutelevision uutisia, yrittämässä keskittyä johonkin muuhun kuin pelkästä ajatuksesta supistelevaan keskivartalooni. Hoitajan tuolissa käänsin kasvoni aina pois kyynärtaipeestani, joskus olisin halunnut kertoa mikä minua oikeasti pelotti.
Nykyteknologia toi ALAT-arvot tekstiviestinä puhelimeeni ja aina hetken hengähdystauon. Synnytyssairaalan kellarikerroksessa avasin haarani suurinpiirtein kolmennekselle tamperelaisista lääkäriopiskelijoista, tarjosin kutkuttavaa opetusmateriaalia kandeille ja annoin purkkaa jauhavan valkotakkisen pojankoltiaisen arvuutella lapseni sukupuolta. Minä tiesin että sisälläni kasvoi tytär, olin nähnyt hänen kasvossa kymmenen kertaa kuvaruudussa. Minä en osannut olla varma, näkisinkö niitä koskaan kunnolla.
Olen aina ollut levoton nukkuja. Uneksin paljon, tuon unimaailmani todellisuuteen, puhun sekavia ja hourailen puoliunissani. Raskaushepatoosin aikana syntyi uusi ilmiö: hyvin usein illalla, vähän sen jälkeen kun olin nukahtanut, heräsin paniikista sekavana. Oonko mä ottanut mun lääkkeet? Mistä tiedän että oon ottanut mun lääkkeet! Tarkistin asian, annoin puolison rauhoitella. Olin ottanut, ei hätää, lapsikin oli herännyt hätääni ja voi hyvin.
Huolikuorma harteiltani putosi sen viiden minuutin aikana, jonka ponnistin kuopustani tähän maailmaan. Kun tyttäreni syntyi, unohdin kaiken sen sisälläni kantamani ja holtittomina kyynelinä virranneen pelon. Lapseni oli siinä, käteni ulottuvilla, minun huolehtivan katseeni alla ja kuvitellun kontrollin kaitsemana. Toki tiesin, yhden lapsen koulimana, että huoli lapsista ei katoaisi koskaan. Mutta enää minun ei tarvinnut pelätä sitä, ettei hän koskaan eläisi.
Lapsi syntyi ja oli terve, hepatoosin oireet katosivat ja maksa palautui normaalitilaan. Mutta tuo alkuyön paniikkiherääminen ei ole päättynyt. Jatkoin sitä kuopuksen syntymän jälkeen, tarvitsin toisen aikuisen kertomaan ettei enää ollut mitään lääkkeitä vaan vauva tuhisi vieressäni. Ja yhä vieläkin, jos olen muuten stressaantunut tai ylikuormittunut, herään hetki nukahtamisen jälkeen haukkomaan henkeäni. Oonko mä ottanut mun lääkkeet? Kun hämärän hyssyssä, otsa hiessä ja hölmössä horroksessa tajuan, ettei enää ole mitään raskautta, eikä hepatoosia, vellon hetken epätietoisessa epätoivossa. Mitkä lääkkeet olen unohtanut? Onko lapsilla joku lääkekuuri? Vai unohdinko jotain muuta? Hampaat pesemättä, lapset ruokkimatta? Kenties jätin jonkun tärkeän työasian tekemättä?
Juuri nyt tuo huolella kuorrutetussa kohdussa kasvanut tytär laulaa hämä-hämä-häkkiä, leikkii veljensä kanssa junaradalla ja kikattaa. Hän ei saanut täydellisiä eväitä tähän elämään, mutta on osoittanut kaikki huoleni turhiksi. Kun hän kahden päivän ikäisenä ja reilusti alle kolmekiloisena tuijotti lääkäriä silmät suurina ja suu maidosta valkeana, tiesin hänen pärjäävän. Meidän pärjäävän. Joskus tuntuu että toinen raskauteni oli yksi ongelmavyyhti, että itse olin vain vaivalloisesti kävelevä hermoheikko huolehtija, surkea ystävä, kelvoton vaimo ja epämääräinen äiti. Myöhemmin uskoin, että vauvavuoden aikana itkin enemmän kuin imetin. Mutta ei se ehkä ole koko totuus.
Onko nää lapset aina näin iloisia, naurahti kuopuksen kummitäti eilen kun vietimme pizzaperjantaita ravintolassa. Lapset ovat toden totta olleet viime aikoina erityisen iloisina, tyytyväisinä, onnellisina. Heillä on hauskaa yhdessä, päiväkotikin on kuulemma parasta päivässä. Pienenpieni pirpanani on ihan kohta kolmevuotias, hän toivoo lahjaksi nukkea ja valitsee aina mansikkajäätelön. Hänellä on kaikki hyvin, iloa enemmän kuin kellään ja tarmoa vaikka mihin.
Ehkä minäkin kohta pääsen eroon huolestuneista unistani.