Kuinka voisin saada kaiken
Ihminen on usein tyytyväinen vasta sitten kun. Eikä sitä kohtaa koskaan tule.
Jos tekee paljon töitä, voi saada paljon rahaa, jota ei ehdi käyttää. Haaveilee vapaasta hetkestä ja vastuuttomasta ajasta, tienaa viikossa yhden lomamatkan jonka käyttää ylikuumenevien odotusten viilentelyyn uima-altaalla.
Jos asuu yksin, kaipaa kaikuvien seiniensä sisälle seuralaista. Avioituneena tuskailee kompromissinkatkuista arkea ja haikailee sitä, kun oli vielä villi ja vapaa ja sai mennä ja tulla, vaikkei kukaan nytkään oikeasti ole kieltämässä, tavallaan.
Jos perheytyy ja saa lapsia, tekee elämälleen uusia tarkoituksia ja menettää samalla ne hetket, jolloin niitä ehtisi rauhassa yksin arvostaa. Vauvan kanssa odottaa, että se alkaisi kommunikoida, taaperon toivoisi joskus hiljenevän, teinistä yrittää nyhtää irti edes jonkin avaavan ajatuksen.
Vaan jos pelkää pettyvänsä, ei uskalla aloittaa onnistumistakaan.
Miten tämän kaiken sitten oikein kuuluisi edetä? Ei kukaan ole määritellyt ihmiselon normipolkua, ainakaan sellaista hyväksi havaittua ja tieteellä todistettua, täydelliseksi nimettyä. Jos kaiken aikaa odottaa seuraavaa askelta, saattaa huomaamattaan sivuuttaa juuri tällä kohdalla heiluttelevan hyvyyden.
Pohdin jokunen tovi sitten seuralaiseni kanssa eronneiden elämiemme jakomielitautisuutta. On intensiivistä perhearkea, italianpatailtoja ja Pikku kakkosta sohvalla, kurahousuja ja vasu-keskusteluja. Sitten on treffi-iltoja, pitkiksi venyviä aamuja alastomina raitalakanoissa, käsi kädessä kaupungin kaduilla kulkemista ja suutelua keskellä Hämeensiltaa. Joskus tuntuu, ettei tässä ole mitään järkeä – ja joskus taas, että tämähän on aivan täydellistä. Best of both worlds ja täysin yliarvostetun ydinperhemallin kova haastaja.
Ystäväni kanssa keskustellessa tajusin, kuinka kauas olen kolmen vuoden aikana ajautunut normaalista neljän hengen perheajattelusta. Me vaan ollaan totuttu hoitamaan kaikki itse. Yhtenä iltana saavuin kotiin pitkän reissutyöpäivän jälkeen, ja joku, minun jälkeeni aamulla ovesta poistunut oli pedannut sängyn, pessyt tiskit ja kerännyt junaradan lattialta. Liikutuin itkuun asti – enkä kai teon suuruudesta, normaalia käytöstähän tuo lienee. Vaan koska joku oli huolehtinut minun asioistani, ehkä tehnyt niistä pikkiriikkiseltä osin meidän asioita, jättänyt tuoksunsa ja jälkensä kotiini.
Tänään ojensin kirurgille lomakkeen, jossa lähiomaiseni kohdalla lukee uusi nimi. Olisikohan tässä aikuisversio siitä, kun ostetaan sellainen halkaistava sydänkaulakoru?
En ole vielä löytänyt opaskirjaa, joka kertoisi kahden perheellisen ihmisen seurustelun ohjenuorat. Sen yhden parisuhteensa saa suorittaa perinteisellä kaavalla tapailusta seurusteluun, yhteenmuutosta maistrattiin ja synnytyssalista asuntolainaneuvotteluihin – seuraavissa on aina liikaa liikkuvia osia eikä mitään selkeää kaavaa. Tavattaisiinko joka toisen viikon torstai-iltana (jos minulla ei silloin satu olemaan lapsia) vai etsitäänkö yhteisiä hetkiä yövuoron ja työpäivän välistä, iltateeltä lastenhuoneen hiljenemisen jälkeen, sekoitetaanko pakat ja perheet, katsellaan laajentunutta lapsilaumaa ja kauhistellaan kuinka vauhdilla asiat etenevät ja mihinhän tämä menee. Eikä kukaan kerro!
Lauantaina, kun pilkoin sipulia viiden hengen lounasta varten, pähkäilin vapaaillan kilpailevia ohjelmavaihtoehtoja ja kysyin ääneen kuinkahan voisin saada kaiken? Se oli kuulemma hienosti esitetty toive. Ja ehkä se yhdelle illalle onkin hyvä tavoite (toteutuikin, melkein), muttei koko elämälle. Joku kohta aina prakaa, laahaa, haastaa tai on hukassa.
Floristiystäväni on opettanut, että tulppaanit pitää aina ostaa mahdollisimman nuppuisina. Olisikohan siksi, että silloin niistä ehtii nauttia mahdollisimman kauan? Ei siksi, että siten kimpullinen kukkisi täydellisesti juuri oikealla hetkellä.