Kulttuurit kohtaavat kotikylässä
Junailimme jälkikasvun kanssa maalle mummilaan. Reissuun päästiin vihdoin nyt, kun sairastapaukset eivät enää seuraa toisiaan ja koko perhe on kutakuinkin kuosissa. Perinteisesti mukaan pakatut juoksuvarusteeni jäivät kyllä kotiin – yskäni on saavuttanut melko eeppisen, hevosmaisen olomuodon, joten hölkkälenkille ei ole asiaa. Eikä ehkä niin mieli tekisikään sysipimeällä metsäpolulla pinkoa, kun jäävettä sataa vaakasuoraan ja pohjoistuuli puhaltaa puuteritkin iholta.
Perillä täällä piskuisessa maalaiskylässä tuppaavat pysähtyä niin aika kuin ajatukset. Käytän suurimman osan ajasta sohvalla, jalat ylhäällä, ahmin silmillä tyhjänpäiväisiä akkainlehtiä ja survon suuhun vuoronperään suklaata ja suolapähkinöitä. Aika usein on ruoka-aika, niiden välissä kahvitunti. Ja tyhjät hetket käytän availemalla keittiönkaappeja ja kuulen omalla äänelläni lausutun onks mitää hyvää aivan kuten kaksikymmentä vuotta sitten. Eilen siskoni kanssa päivittelimme pötköttelyn lomassa sitä, miten lapsuudenkoti aina laiskistaakin – ei me vaan omissa kodeissamme tällä intensiteetillä haukotella, haahuilla ja vältellä kaikkea aktiviteettia. Tunnustan täällä myös taantuvani teini-ikäiseksi, omasta aikuisuudesta muistuttavat välillä vain omat lapset.
Niin ne lapset, lapset leikkivät tuolla jossain. Puuhastelevat keskenään, leipovat mummin kanssa sämpylöitä tai haastelevat vaarin kanssa. Serkkuseuraakin riittää, ja aikuista tarvitaan lähinnä laiskahkoon välienselvittelyyn ja ruokakutsuhuutoihin. Juuri äsken punaposkinen kolmikko palasi pihalta sisälle – yön aikana maahan oli satanut muutaman millin lumikerros, joka mahdollisti parit pulkkamäkilaskut ja valaisi maiseman. Minäkin ulkoilutin lyhyesti tontunpunaisia toppahousuja ja lainatallukoita ja tulin sitten teemukin kutsumana takaisin puuhellan lämpöön.
Visiitti lapsuudenkotiin muistuttaa aina vähän kulttuurienvälisen viestinnän kandiseminaaria. Olen monessa mielessä erilainen kuin vanhempani, ihan maailmankatsomuksesta lähtien. Vuosien vieriessä alan kyllä huomata tai tunnustaa yhä enemmän yhtäläisyyksiäkin – kulkeutuvatpa ne sitten geeneissä tai kasvatuksessa. Murteenikin kuulemma muuttuu kun puhun vanhempieni kanssa, ja lapsesta asti omana olleeseen yleiskieleen tulee huvittavia piirteitä. Häi juu, toteaa isäni, tääl ny on tämmöist. Aikuisempana olen alkanut enemmän arvostaa omia juuriani, ja niitä ravinteikkaita savimaita joissa ne ovat saaneet vahvistua. Maalaislapsuudessa oli omat lintukotomaiset puolensa, ja äitini kasvatusfilosofia ”emmiä mitää kasvata, annan vaa kasvaa ja koitan näyttää hyvää esimerkkiä” on kiitollisuuden arvoinen. Asua en täällä osaisi, ja arvoni ovat osin erilaiset, mutta ehkä entistä enemmän yritän myös antaa olla, vaikkeivat kaikki näkemykset tai tekemykset omaan pirtaani sopisikaan. Esitän esimerkiksi aika ansiokkaasti puolikuuroa, kun naapurien asioita nostetaan tapetille tai kun lapsille tarjotaan ruokailujen välissä makkaraa ja mehua. Omassa kodissa mennään sitten enemmän minun mieleni mukaan.
Hyvä täällä on olla, tällainen lomanlopetuslöllöttely varsinkin tuli enemmän kuin tarpeeseen. Maaseudun rauha tekee gutaa, samoin lastenhoitoapu ja jonkun toisen keittämä kahvi. Kaipuu kaupunkiin ja kouluun alkaa kuitenkin jo olla kova, onneksi loma loppuu pian ja ihana arki saa taas alkaa!