Kuollut lapsi rannalla
Kun omat lapseni kesällä leikkivät rantahiekassa, heillä on suojanaan aurinkorasva, uimarengas, käsivarren mitan päässä holhoava huoltaja, pohjoismainen hyvinvointivaltio, tapaturmavakuutus ja yhteiskuntarauha.
Jokainen äidiksi tullut (ja isäksikin, uskon) tietää, että maailman tapahtumat muuttavat tulokulmaansa sen jälkeen kun on ensimmäistä kertaa saanut oman lapsen syliinsä. Kun uutisessa taapero loukkaantuu liikenneonnettomuudessa, leikki-ikäistä hyväksikäytetään tai koululainen jää rekan alle suojatiellä – kaikki se tuntuu todemmalta, kun tilanteeseen voisi kuvitella oman rakkaimpansa. Moni tuttava sanoo puhaltaneensa ympärilleen suojakuplan vauvavuoden aikana: kympin uutiset tekevät liian kipeää, television rikossarjatkin alkavat ahdistaa vaikka ne voisi yrittää järkeillä fiktioksi.
Mediassa levinnyt valokuva Turkin rantavedessä makaavasta, kuolleesta kolmevuotiaasta syyrialaislapsesta on tavoittanut, pysäyttänyt, ahdistanut ja aikaansaanut keskustelua. Saammeko me tehdä viattomasta uhrista välikappaleen kriisiviestintään, kuuluuko kärsimykselle antaa kasvot? Tuleeko tästä se valokuva, joka löytyy kymmenen vuoden päästä koulujen oppikirjoista – se viesti, jolla oli jotain merkitystä? Oma somekuplani on vellonut voimattomuuden, vihan ja välittämisen vesillä, itsekään en ole saanut viimeisten aaltojen huuhtomaa pikkulasta pois mielestäni. Vaikka kuva tekee pahaa, on sitä pakko katsoa. Tämä on totta, tämä on lähellä, hän voisi aivan hyvin olla oma lapseni.
(Tässä postauksessa ei ole valokuvia. Aiheesta voi lukea lisää aloittamalla esimerkiksi Aamulehden Hetki-artikkelista.)
Ei ole ollenkaan yksin omaa ansiotani, että elämme näin turvattua elämää. Että olemme sattuneet syntymään lintukotoon aikana, jolloin on olemassa lapsilisiä ja leikkipuistoja. Että meillä on katto pään päällä, jopa kauniit verhot ikkunoissa. Ruokaa roskiinheitettäväksi asti, vaatteita niin että niistä muodostuu pyykkikasoja. Minun taisteluni ovat mitättömiä, länsimaisen ihmisen mielessä ongelmiksi kehittyviä vyyhtejä joilla ei ole oikean kärsimyksen kanssa mitään tekemistä.
Minun lasteni ei tarvitse miettiä, mitä heille tapahtuu huomenna. Minä teen sen heidän puolestaan, ja minunkin työni on tehty harvinaisen helpoksi. Minä nappaan hennosta käsivarresta kiinni, jos aallot lyövät liian lähelle.
Käteni ei kuitenkaan ylety kaikille rannoille, kukaan meistä ei voi pelastaa kaikkia. Mutta väitän, että jokainen meistä voi tehdä jotakin. Olkoon se vaatteiden lahjoittamista vastaanottokeskukseen, kymmenen euroa kriisityöhön tai kaksi kaunista sanaa arjessa kohdatulle kaukaa tulleelle. Olkoon se pieni pisara meressä, johon hukkuu aivan liian moni paremmasta huomisesta haaveileva ja henkensä edestä pakeneva. Olkoon se edes sitä, ettemme lietso omia kotijoukkojamme toisiaan vastaan käsitellessämme rajojen takana tulvivia kriisejä. Olkoon se isossa kuvassa itikan kokoinen teko, kunhan se on hyvä.
Viime yönä valvoin, kun viereeni tassutteli unimuhjuinen kaksivuotias. Hinä haluan tonne hän mutisi, ja kömpi viereeni. Aamuyön siniharmaassa hämärässä katselin pienokaiseni kasvoja. Puhtaanvalkeat posket ja suljetut silmät, kuin nukkuva posliininukke. Silmäkulmissa muisto eilisestä, jolloin kuuntelimme Robinin Boom kahia uusista kaiuttimista. Ei yhtäkään huomisen huolista kertovaa juovaa otsalla, ei suruja tai synkkiä ajatuksia. Vain hento kuorsaus kertoi sen, mikä vastasyntyneeltä vauvalta varmistetaan kerran tunnissa. Hän elää.
Aamulla kaivelin kaksivuotiasta peiton alta ja koetin herätellä uuteen aamuun. Hinua hejottaa, hän kuiskasi. Täällä on hoku hiiviö. Mutta ei siellä ollut, ei meillä ole hirviöitä. Ne ovat ihan muualla, mutta eivät kovin kaukana.