Kuvat kertovat enemmän kuin kolme sanaa
Aina vuodenajan vaihtuessa olisi hyvä summata kulunut neljännes. Listata löydetyt ihmiset ja menetetyt mahdollisuudet, kirjata ylös kiitollisuudet ja täyttyneet toiveet, tärkeimmät hetket ja ne muistot, joiden toivoisi pysyvän aina. Yleensä ei tarvitse edes kertoa sitä, mikä muistuu muusta mieleen muutenkin.
Nyt viimeistään voi sanoa kevään tulleen, kun eteiseen on raivattu tilaa keveämmille takeille ja illalla lasten nukahdettua tulvii ikkunoista vielä hetken valoa. Ensimmäiset kevätkukat kurottavat varovasti kylmästä maasta, katupöly tarttuu keuhkoihin ja parsa saa ihmiset sekaisin. Kevättä on kehossa, se puskee ihon alta, saa sormet syyhyämään ja pistää päänkin pyörälle.
Tänään tartuin pitkästä aikaa kameraan ilman sen suurempaa syytä tai ajatusta. Kevät tekee valollaan kuvaamisenkin helpommaksi, keveämmäksi. Tiirasin etsimeen ja tähtäsin kohti kodin eri kulmia. Kokeilin, mitä muistoja kuviin tallentuisi juuri tämän sunnuntain iltana. Mitä kaikkea juuri tämän hetken ympärille kietoutuu – ilman stailaamista tai silottelua, rajauksia tai retusointia.
Tämä koti kertoo. Kolmevuotiaasta kuopuksesta, joka tanssii ja laulaa taatte JÄÄ, haluaa hiuksiinsa kolme lettiä ja päälleen eri mekon joka toinen tunti. Viisivuotiaasta isoveljestä, joka unohtelee muumikirjojaan kaikkialle, täyttää talon kertomuksillaan ja löytää Spotifysta suomiräpin härskeimmät sanoitukset.
Se kertoo äidistä, joka verhoaa ikkunansa Marimekolla muttei pese niitä koskaan. Asiantuntijasta, joka haluaa asua uudessa mustavalkeassa mekossaan ainakin tämän kevään. Naisesta, joka on saanut raitalakanoihinsa uuden ihmisen ja hymylleen, onnelleen, rakastumiselleen ihan uudet mittasuhteet.
Se kertoo arjesta, jossa pestään viisi paria My little pony -sukkia ja kriiseillään, kun ei enää löydykään kuudetta. Elämästä, jossa pyykkitelineelle mahtuu myös miesten osastolta ostettu t-paita ja bonuslapsen kukkamekko. Perheidenyhdistämispolitiikasta, johon kuuluvat hurmaavat pullakahvit leikkipuiston laidalla ja huolen tuova yllätysoksennus villamatolla (siksi hieman karumpi olohuoneen tekstiiliosasto, jos mietitte).
Se kertoo ajasta, jossa kerrossängyn kaksikko uinuu läpi yön ja leikkii läpi päivän, kuin olisivat odottaneet toisiaan aina. Vauhdilla viilettävistä viikoista ja vuosista. Pieneksi jääneitä vaatteitakin saa vain siirtää laatikosta toiseen.
Keittiö se vasta kertookin. Emäntänsä suurpiirteisyydestä ja suursiivouskynnyksen jatkuvasta kohoamisesta. Kaaoksesta. Kuolonkorjuuta odottava viherkasvi, puoliksisyödyt banaanit, lääkärin määräämät lisäkalkit, maksetut laskut ja lukemattomina huojuvat kiireisten aamujen lehdet. Taloudessa vieraillut mies, joka keittää kahvin aina mutteripannulla. Iltapalalla ryystetyt muromaidot ja venytetyt hermot, päivän päätteeksi kolmistaan summatut plussat.
Tulppaanikauden viimeiset, viiden euron tarjouskimput sinnittelevät vielä ikkunalla. Ne halusivat aueta heti, kurkottivat kohti kevättä. Kauniina, hentoina, vahvoina, lähes läpikuultavina.
Valoviikot on riisuttu, antaa auringon vaan paistaa.