Kymmenen knoppia kirjoittajasta
Perustin puolisentoista vuotta sitten Facebook-ryhmän Pyynikin puistoäideille, kun leikkipuiston aitojen sisäpuolelle oli muodostunut mukava porukka ja oletin meidän kykenevän kommunikoimaan myös hiekkalaatikon ulkopuolella. Ryhmän kuvauksessa kirjaan, kuinka voimme käyttää sitä puistotreffien sopimiseen tai kurahousukeskusteluun. Tosiasiassa ryhmän pääfunktiona on ollut koota meidät äidit aina silloin tällöin yhteen, ilta-aikaan, kaljalle, ilman lapsia. Eilen treffasimme taas, illallisen merkeissä. Puimme päiväkotivaikeuksia, puhumaan oppivia lapsia ja opiskeluhaasteita. Kellon käydessä kohti puoltayötä keskustelimme kolmikoksi kutistuneen pöytäseurueen kesken blogeistakin – ja jälleen kerran somemaailman pienuus iski vasten kasvoja. Täällä Lilyssä pyörii kummallinen kokoelma elämäni eri tahoihin kytkeytyviä ihmisiä, hauskaa!
Aasinsiltaa pitkin köpöttelen kuitenkin ystäväni kommenttiin siitä, kuinka hän vieläkin muistaa ikiaikaisen bloggaukseni, jossa olen kertonut äidinkielen aineestani ylioppilaskirjoituksissa. Maininta oli osa postausta, jossa kerroin hassunhauskoja ja mukaolennaisia faktoja itsestäni, joulukuussa 2010. Hämmentävää, että jollakin moinen mitätön tiedonmuru pysyy matkassa neljä vuotta (siinähän nyt ei ole mitään ihmeellistä, että itse muistan sekä aineen otsikon että muutamia suoria lainauksia sanasta sanaan vielä, hmm, kymmenenkin (!?) vuoden jälkeen). Nyt lieneekin oikea aika uusia kyseinen formaatti, ja kertoa kymmenen knoppitietoa minusta. Jos joku muistaa nämä vielä vuonna 2020, tai edes ensi viikolla, tulen iloiseksi.
1. Olen 159,8 senttimetriä pitkä. ”Voidaan laittaa tähän että 160”, totesi taannoin työterveyshoitaja.
2. Näen aina nukkuessani paljon unia. Joskus hyvinkin realistisia, toisinaan erittäin kryptisiä ja surrealistisia. Jos olen stressaantunut, näen unia, joissa on kiire jonnekin eikä minulla ole housuja jalassa. Joskus herään aamulla lähinnä uupuneena, koska olen koko yön katsellut tiivistunnelmaisia unikuvia. Silminnäkijähavaintojen perusteella myös puhun unissani, saatan nousta keskellä yötä pukeutumaan koska vieraat ovat tulossa tai etsiä sängystä puuttuvaa vauvaa. Esikoisen vauva-aikana aloin yön pimeydessä tutkia mieheni kasvoja ja kysyin epäluuloisena ”Kumpi sä oot?” Toinen legendaarinen unihourailumuistoni on se, kun olin kroatialaisessa hostellissa kironnut ja huutanut (!) brittitytölle sängystäni (siinä meni ehkä pieni pala suomalaisten mainetta, anteeksi). Iltaisin yritän ajatella jotakin mukavaa ja mielekästä, ja toivon juonen jatkuvan unen puolella. Toisinaan se onnistuukin.
3. Pelkään lintuja. Tai ehken niinkään pelkää, vaan enemmänkin inhoan. Ihan mielelläni katselen kauniita kurkia pellolla ja syötän lasten kanssa sorsia lammella, mutta jos joku siivekäs pyrähtää tai lennähtää niin pakenen paikalta.
4. Minulla on käsittääkseni potentiaalisia asuinkumppaneita karkottava tapa jättää puoliksijuotuja vesilaseja erinäisille tasoille. Ajattelen niin, että kun jätän lasiin tilkan vettä, tunnistan sen omakseni ja voin käyttää samaa lasia uudelleen. Sama ajatus toistuu kaikkien päivän aikana käytettyjen lasien kohdalla. Jätän myös käyttämääni kahvikuppiin sentin verran kahvia pohjalle, ja teemukiin tilkan teetä. Raivostuttava tapa, jos ei olisi omani.
5. Saatan olla hyvinkin leväperäinen, mutta jos teen tai järjestän jotakin, kaiken täytyy olla loogista. Mikään ei ole ahdistavampaa kuin luokitteluun sopimattomat tavarat. Muistan jo ala-asteella hajoilleeni, jos vihkoon kirjoittamani otsikot eivät noudattaneetkaan loogista kaavaa ja tyylimuotoilua. Lastenhuone voi olla hyvinkin sotkuinen, mutta siivotessani järjestän kirjat hyllyyn tietyllä kaavalla ja tuskailen sen kanssa, kuuluuko duplo-auto legolaatikkoon vai näkymättömällä ”kulkuneuvot”-luokalla nimettyyn lelukoriin.
6. Minulla on äärimmäisen kutisevat jalat. En koskaan voisi kuvitella meneväni jalkahoitoon, ja romanttiset ”kulta hieroisitko mun jalkoja” -ajatukset päättyvät aina siihen, että potkaisen partneria naamaan. Omien varpaankynsien lakkauskin vaatii vähän syvähengittelyä.
7. Rakastan kieltä ja kirjoittamista, selässäni kulkee onnenväreitä kun kohtaan kaunista tekstiä ja saan onnistumisen elämyksiä sopivien sanojen asettelusta. Aakkostaakin osaan – vaikka olenkin aina ollut sitä mieltä, että N ja M ovat aakkosissa väärässä järjestyksessä.
8. Olen käynyt Ahvenanmaalla, Albaniassa, Bosniassa, Egyptissä, Espanjassa, Islannissa, Italiassa, Itävallassa, Kreikassa, Kroatiassa, Latviassa, Makedoniassa, Montenegrossa, Norjassa, Puolassa, Ranskassa, Romaniassa, Ruotsissa, Saksassa, Serbiassa, Sveitsissä, Tanskassa, Unkarissa, Vatikaanissa, Venäjällä ja Virossa. Edellisestä ulkomaanmatkastani on kuitenkin aikaa jo useampi vuosi. Juuri nyt haaveilen siitä, että pääsisin joskus lasten kanssa rauhalliselle rantalomalle.
9. Synnytin kuopukseni ilman kivunlievitystä ja yksin. No okei, nyt meni liioittelun puolelle. Olihan siinä ilokaasua ja kätilökin läsnä. Ehdin olla synnytyssalissa vartin verran ennen tyttären syntymää, ja kokemus on ehkä elämäni voimauttavin (inha sana, mutta sinänsä sopiva). Tunti synnytyksen jälkeen salissa ottamani peiliselfie on minun voimavalokuvani, yksi tärkeimmistä.
10. Ai että mikäkö se äidinkieleen aine oikein oli olevinaan? Aiheena oli rakkaus ja seksi, ja otsikkoni kuului Suurin niistä on rakkaus – vaan onko koolla väliä? Siitä laudaturista olen kyllä edelleen ylpeä.
Nyt tiedättekin minusta kaiken olennaisen. Tai ainakin kymmenen epäolennaisuutta. Bonusknoppina voisin kertoa, että syön vähän liikaa herkkuja, mutta se lienee jo tullut selväksi. Karkkiostoksille käy tieni nytkin, heippa!