Marjahintikan ytimessä
Olen useammankin kerran kirjoittanut elosta eroperheenä, ytimen ulkopuolella. Pohtinut perheen määritelmää ja sitä kenen siihen voi katsoa kuuluvan. Avautunut siitä, miten yhteishuoltajuudessakin kaipaisi eniten arkipäiväistä, henkistä vanhemmuuden jakamista. Aina juhlapyhinä herkistyn: äitienpäivänä onnittelin itse itseäni, jouluna rakensin triollemme oman pienen valon juhlan ilman kuvastojen kimmellystä.
Kohta on kulunut tasan kolme vuotta tähän kotiin muutosta ja arjen alusta lähivanhempana, sinkkuäitinä, kolmikon kaitsijana. Ero rikkoi ydinperheen, muttei omaa elämääni – eikä myöskään vanhemmuutta: lapsilla on kaksi turvallista kotia, kaksi rakastavaa vanhempaa ja liuta läheisiä aikuisia, jotka jakavat kasvatusvastuuta. Pienet kettureput seilaavat kodista toiseen, kurahousujen oletetaan olevan oikeassa paikassa ja päiväkodin lippulappusia ei muista palauttaa kukaan. Toisessa kodissa saa kuulemma katsoa ihan niin paljon videoita kuin haluaa (ei saa) ja toisessa taas saa tulla vanhemman viereen nukkumaan joka yö (ei saisi).
Itse olen kuluneen kolmen vuoden aikana kulkenut melkoisen matkan. Kun selaan vanhoja valokuvia tai kurkistan varovasti kirjoituksiini, tuntuu kuin tirkistelisin jonkun aivan toisen elämää. Siis kuka oli se nainen, joka hoiti ensimmäisen vuoden yöheräilyt, suoritti siinä sivussa opintoja avoimessa yliopistossa ja järjesti sellaisia asioita kuin syntymäpäiväjuhlat, sokkotreffit tai roskien vienti? Ensimmäisen eron jälkeisen kevään aikana otetuissa valokuvissa olen hämmentävän hymyilevä ja hauikseni on kiinteämpi kuin koskaan – syynä lienee joko ahkera sunnuntaijumppaaminen tai sitten se alati kasvanut käsipaino, jota yön pimeydessä olohuoneen matolla talsiessani hyssyttelin.
Kolmen vuoden aikana olen koettanut elää villiä sinkkuarkea, tanssinut Doriksen tahmealla lattialla aamukolmeen ja seikkaillut salamatreffeille toiseen kaupunkiin. Olen aloittanut parisuhteen ja päättänyt sellaisen, kaksikin kertaa. Olen ilokseni huomannut, ettei moisesta mennyt rikki mikään, ei varsinkaan oma lapsiarkeni. Olen edennyt hitaasti ja muuttanut mieltäni nopeasti. Olen punastellut päiväkodin eteisessä, kun jälkikasvu latelee viikonlopun kuulumisia ja kertonut kolmannessa Tinder-viestissä syyn sille, miksen juuri sillä sekunnilla voi lähteä yksille. Olen tunnustanut itselleni ja myös toiselle sen, että oikeasti haaveilen parisuhteesta ja yhteisestä iltapalasta sohvalla. Etten kaipaa vapautta ja vastuuttomuutta, vaan jonkun jonka kanssa jakaa ajatuksia ja vähän arkeakin.
Viimeisimmän kvartaalin olen viettänyt pääasiassa hölmösti hymyillen ja onnellisesti ihmetellen. Olen supatellut kainalossa suloisia sanoja ja katsellut keittiössäni mutteripannulla kahvia keittävää miestä. Asettanut altaan reunalle unohtuneen hammasharjan kylpyhuoneen kaappiin, tuoksutellut tyynyliinaan jäänyttä muistoa. Olen myös tehnyt pienet letit omiani paljon vaaleampiin hiuksiin ja seurannut, kuinka kaksi kolmevuotiasta yhdistävät legoleikkinsä paljon mutkattomammin kuin me aikuiset omia elämiämme. Sopivaa treffipäivää pyöritellään puolen tusinan kalenterin kautta, oikeaa ajoitusta yhteiselle puistokäynnille puolestaan parin viestiketjun verran ja lopulta päädytään tilanteisiin, jotka samaan aikaan hirvittävät ja tuntuvat liiankin hyviltä. Olin kai melkein ehtinyt unohtaa, miten jokin voi tuntua niin kovin oikealta.
Olemme miesystäväni (mikä ahdistavan aikuismainen ja vakava nimitys – keksikää joku parempi!) kanssa nimenneet uuden suhteen eri vaiheissa käydyt nahkeat ja vakavat keskustelut marjahintikaksi. Kun musiikkimaut ja matkakertomukset on käyty läpi, kahden perheellisen deiteillä käydään väistämättä läpi myös erot ja exät, menneet onnet ja menetetyt tulevat. Kai tietty määrä puimista on pakko suorittaa, jos meinaa saada kultaisena huojuvalta suhdepellolta satoa.
Jossain kohtaa muistutin, että marjahintikassahan on aina tilaa myös tähtibloggarin kommentille. Ja koska elämme hulvattomassa maailmassa, sain kutsun tulevan maanantain Marja Hintikka Live -lähetykseen, jossa aihe on niinkin paikallaan ja passeli kuin Ydinperhe on kuollut. Sitä en osaa luvata, että oma kommenttini olisi suorassa tv-lähetyksessä edes puoliksi niin järkevä kuin se viinilasi kädessä sohvanmutkassa on saattanut olla.