Matkalla päiväkotiin generoin liidejä
Muistatteko, kun joskus kesällä pähkäilin sitä, mihin käytän kaiken osa-aikatyöstä ylijäävän ajan? En minäkään.
En myöskään muista viedä kuukauden verran myöhässä olevia muumeja kirjastoon, palauttaa ajoissa syysloman hoidontarvelappusta päiväkotiin, nyppiä kulmakarvoja, että jääkaapissa oli jo yksi pussillinen porkkanoita tai kuinka paljon helpompaa elämä olisi jos olisi ostanut kuivashampoota ja vaippoja.
Tämä syyskuu on jo tähän mennessä ollut niin täynnä kaikkea, että joudun välillä puhaltelemaan ylimääräisiä pois ihan toden teolla. Oli ihanat, kuplivat kolmekymppiset, jotka huipentuivat aamukolmelta kiskottuun tequilaan. Oli heti perään viisaudenhammasleikkaus, joka turvotti posken turvakotikuntoon ja pisti petipotilaaksi jatkamaan krapulapäivän Gilmore girls -maratonia. Leikelty leuka jatkaa jomottelua yhä vain, sipsinsyönti pelottaa ja kehoni särkylääkepitoisuus pysyy tasaisena. Sitten oli odotettua hulvattomampi luokkakokous keskellä Suomea, joka venähti junastamyöhästymisen vuoksi seuraavaan päivään asti ja kasvatti univelkoja kreikkalaisiin mittoihin.
On ollut digitalistiaamua ja yhteiskunnallista kampanjointia, työhaastattelua ja kolme kyynelten täyttämää avautumistuntia kahvilassa. Palavereita ja laskutuskoulutusta, lounastreffejä ja aivan liian monta mukaan ostettua aamukahvia.
On ollut pakolaiskriisiä, taloustuskaa, työläislakkoa ja pääministerin jäätävä tv-esiintyminen, jonka vuoksi tekisi mieli vaihtaa haaveissa heiluvan väitöskirjan aihetta (ja milläkö ajalla sellaisen tekaisisin, älkää kysykö).
Olen yöpynyt yksin, kaksin, kolmin omassa sängyssäni, hikoillut opiskelukaverin lakanoissa ja nähnyt villejä unia entisen lankomiehen sohvalla. Herännyt aina seitsemältä, joko puhelimen heleään soittoon, lasten keskinäiseen kikatukseen tai sisäisen kellon sykkeeseen. Pyörittänyt päässäni Google-kalenteria, joka koettaa muistaa kaiken senkin jota ei ole almanakkaan tallennettu.
Lapset ovat niin ihania ja tyytyväisiä että alan epäillä päiväkotia aivopesusta. Aamut ovat pala kakkua aiempaan verrattuna, tarhaan saan jättää kaksi hymyilevää kakaraa ja nytkin nuo hassut tuolla yhdessä leikkivät ilman pienintäkään kiukkukriisiä. Isoveli aloittaa päivän kysymällä miten maapallo syntyi ja kun hölmöilyksi yltyneen höpöttelyn jälkeen tiuskaisen vähän pitäis miettiä miten kuuluu käyttäytyä pikkusisko tulee paijaamaan poskeani ja kuiskaa näin hitää häyttäytyä. Olen kai kaikesta huolimatta aika onnekas ja onnistunut äiti, eivät nämä muuten tällaisia mussuja olisi.
Vaikka vanhemmuudessa osaan jo olla itsevarma, aina välillä työpisteelläni tunnen olevani turhake; pelkkä pienen yrityksen kuluerä jonka saavutukset eivät ole yhtään niin käsinkosketeltavia kuin (hah) huippuunsa optimoitu palvelin tai taloon haalittu tärkeä sopimusasiakas. Mutta sitten on myös viikkoja, jolloin tunnen saaneeni jotain oikeanlaista tehtyä: päiväkotimatkalla ohimennen käyty keskustelu naapurin kanssa poikii tapaamisen ja tarjouspyynnön, tuttava ajattelee ensimmäisenä minua kun joku kaipailee apua WordPressin kanssa ja ilmaan heitetty ajatus konferenssissa tarvittavista markkinointimateriaaleita muuntuu kahdessa vuorokaudessa puuttuvasta ideasta konkreettisiksi painotuotteiksi.
Pikkuhiljaa huomaan, että mitättöminä pitämäni verkostot ulottuvat yllättäviin paikkoihin. En nyt sentään katsele kavereita rahankiilto silmissä, mutta lähinnä alan nähdä kirjoitusteni, koulutukseni, kokemusteni ja kohtaamieni ihmisten vievän minua juuri oikeaan suuntaan. (Ja juu, juuri eilen uhosin muuttavani saarelle, jossa en tuntisi ketään, ihan vaan koska elämäni ihmiset kietoutuvat toisiinsa ihan kestämättömällä tavalla.) Edelleenkin ärsyynnyn, jos joku edes leikillään laskee minut uraorientoituneiden äitien lokeroon, mutta alan kai huomaamattani muuttua bisnesmutsiksi joka näkee hiekkalaatikon reunalla kahvittelukavereiden sijaan potentiaalisia asiakkaita. Kun vielä hankin vähän hiusöljyä ja kykenen puhumaan luontevasti liideistä ja paasaamaan digitaalisesta asiakaskokemuksesta ilman tiettyä äänenpainoa, kehtaan lisätä viestintä-minäni eteen ämmämäisen etuliitteen.
En ole muutamaan viikkoon harrastanut muuta liikuntaa kuin kaksikon raijaamista päiväkotiin ja pilkkuun asti tanssimista Doriksen tahmaisella lattialla. Viikon Aamulehdistä ennätin avata kaksi, muut päätyivät painosta postiluukun kautta suoraan paperinkeräykseen. Iltaisin lojun sohvalla, mietin miksi lapset ovat niin helppoja ja yritän keksiä, mitä minun oikein kuuluisi tehdä kun siivoaminen aiheuttaa inhonväreitä eikä työpäivän päätteeksi mikään aivotoimintaa vaativa tunnu mahdolliselta. Lasten etsiessä untaan istun pimeässä pikkuhuoneessa ja selailen vuorotellen työsähköposteja (vaikkei tarvitsisi) ja vauva-foorumin keskusteluja (vaikkei pitäisi). Tiedän, että pitäisi pitää näpit kauempana älypuhelimesta – mutta kun se on niin uusi ja toimiva ja ihana! Kohta varmaan menen sekoilemaan Snapchattiin ja snäppään itseni tainnuksiin.
Eli niin, ei tässä nyt varsinaisesti ylimääräisen ajan ongelmaa ole päässyt syntymään. Kuten kuvasta näkyy, pehmoleluleikit ja bisnes-jakut elävät sulassa sovussa rinnakkain, koti on kaaos eikä mielikään meinaa ihan joka hetki pysyä menossa mukana. Mutta kaiken elämään kuuluvan voisi kiteyttää sanoihin kiitos hyvää.