Mikä muuttuu, kun äiti menee töihin?
Neljä vuotta saatoin kutsua itseäni päätoimiseksi äidiksi. Vauvavuodet pyhitin hoivalle ja haahuilulle, muihin aikoihin mahtui erimuotoisia opiskeluja. Esikoisen taaperovuoden käytin iltaluentoihin ja viimeisiin sivuaineopintoihin, kuopuksen toisen ikävuoden tahkosin avoimessa yliopistossa disain mänitsmenttiä niin, että aivo sauhusi. Paperilla olin kuitenkin aina hoitovapaalla – mistä? – ja pitkin hampain piirsin ruksin kohtaan kotiäiti, jos statuksen tunnustamista vaadittiin. Arki eteni pitkälti lasten päivärytmin mukaan: aamutoimien ja iltatoimien väliin sijoittuivat aina suunnilleen samat elementit.
Viime elokuussa vaihdoin leiriä kotiäidistä kortistoon, ilmoittauduin työnhakijaksi ja passitin poikaset päivähoitoon. Syksyn kauniit kuukaudet käytin ahkeraan työnhakuun, oman osaamisen kehittämiseen ja mahdollisuuksien mittailuun. Lapset kuluttivat tossunpohjia päiväkodissa kolme päivää viikossa, arkemme aikataulut asettuivat uusiin uomiin. Lattemammana taisin tilata kahviini törkeästi tuplaespresson, kun saatoin käyttää hoitopäivän ihan vaan omien asioideni hoitoon. Elämä olisi ollut liiankin leppoisaa, jos takaraivossa ei olisi jyskyttänyt työttömyyden tuoma epävarmuus. Pelastajani oli yliopiston järjestämä tiedottajan täydennyskoulutus, johon minut ja viisitoista muuta seulottiin parinsadan hakijan joukosta.
Alkoi uusi, kellontarkka arki, kiireiset päiväkotiaamut ja puolijuoksua kuljetut välimatkat kampukselta tarhanportille. Muutuin siksi äidiksi, joka hoputtaa lapsiaan haalareihin ja repii hiuksiaan kun vatsatauti sekoittaa paitsi olon, myös koulupäivät ja etätehtävät. Lasten kanssa vietetty aika väheni huomattavasti, ja 24/7-äitiys tuntuu jo kaukaiselta ja hämmentävältä muistolta. Ihanko oikeasti keksin joka päivälle kaksi lämmintä ruokaa? Mekö tuolla puistossa pönötettiin, kesät talvet? Samaan aikaan vanhemmuusvastuu on minun ja lasten isän kanssa jakaantunut tasaisemmin, joka toisesta viikonlopusta on tullut todellisuutta ja viikollakin saatoin säännöllisesti kävellä koulusta kotiin ilman kiirettä ja visiota jauhelihakastikkeesta.
Marraskuussa alkanut intensiivinen opintojakso on nyt takana, ja ensi viikolla me uusimmilla opeilla kuorrutetut viestijät aloitamme työharjoittelun kukin tahollamme. Viikkoaikataulu muuttuu jälleen kerran: tähän asti yhdeksästä neljään kestäneet lähipäivät kolme kertaa viikossa ovat tuoneet joustavuutta ja mahdollistaneet lapsillekin kohtalaisen pituiset hoitopäivät ja satunnaisia vapaapäiviäkin. Nyt sitten alkaa hc-uraäitiys, ihan aikuisten oikeat työajat.
Mistä sitten voi päätellä, että perheenäiti käy töissä? Jotakin voin arvailla viime kuukausien kehityksestä. Todennäköistä on ainakin se, että päivälliset muuttuvat muotoon ”puolessa tunnissa pöytään”, Pikku kakkonen vaihtuu Buu-klubbeniin ja huushollin siisteystaso joko a) parantuu, koska paikallaolevia sotkijoita on vähemmän tai b) heikentyy, koska siivoamiseen ei oikein ole aikaa saati motivaatiota. Kirjastoon keritään ehkä kerran tai kaksi kuussa, kun ennen siellä pyörittiin vähintään viikottain. Yksi merkittävä muutos on se, että lapsellisia kavereita EI ENÄÄ KOSKAAN NÄHDÄ, koska kellään ei ole aikaa sosiaaliseen elämään toimistoaikojen ulkopuolella. Kaukana ovat ne ajat, kun hengailtiin äitiseurassa puoli päivää ja päiviteltiin välikausivaatteiden vesipilareita kahvikupit kourassa…
Nahkavekkari on vaihtunut kännykän herätyskelloon, joka herättää jo ennen pienokaisia. Trikoopaidat ja toppahousut ovat vaihtuneet astetta asiallisempaan vaatetukseen, jalkineiden mukavuus on vasta toissijainen ominaisuus. Ruokakulut ovat pienentyneet, kauppareissut harventuneet. Kahvinkulutus on kasvanut, puheenaiheet vaihtuneet. Aamut ovat tehokkaampia, illat ihanampia – enää en senkään vertaa tuijota sekuntiviisaria ja odota uniajan alkua, vaan ihan mielelläni löllöilen lasten kanssa illan sohvalla, lueskelen kirjoja ja seurailen leikkejä. Yöt…no ne nyt ovat ihan yhtä rikkinäisiä ja raadollisia kuin aina ennenkin. Viikonloput erottuvat muusta päivämassasta, silloin tehdään teeleipiä aamiaispöytään, käydään vaikka uimahallissa tai syödään yhdessä ravintolassa. Ja toivon todella, että viime kuukausien läpi kantanut into ja ilo löytyy myös uudesta työpaikasta, ja että sunnuntai-iltana oikein odotan seuraavaa aamua. Vaikka sitten vähän sotkuisemmassa kodissa.
Olen iloinen siitä, että perheessämme on saatu luisua lasten kokoaikaisesta kotihoidosta työ- ja päivähoitoarkeen melko pehmeästi. Muutokset aikatauluissa ja arjen rutiineissa ovat tulleet asteittain, mikä on helpottanut sekä omaa orientoitumista että varmaankin myös lasten sopeutumista. Nyt päikkypäivät ovat lapsille selviö, arki jakaantuu kohtalaisen kivuttomasti kolmeen osoitteeseen. Minä sitten vaan tuijotan hämmentyneenä, kun kaksivuotias laulaa laulujaan alusta loppuun tai nelivuotias istuu tietokoneelle ja kirjoittaa itse tarinan (ja jaan tämän hämmennyksen ja äitiysylpeyteen pakahtumisen Instagramissa, kun en muutakaan keksi). Pienet kasvupyrähdykset tulevat kai enemmän puskista, kun lapset eivät ole lähietäisyydellä aamusta iltaan. En kuitenkaan ollenkaan koe, että tämä olisi sitä aikaa, kun lapset ovat vain kerran pieniä ja se menisi minulta jotenkin ohi. Aika tiivis trio me olemme, vaikkemme koko ajan kyhnääkään kylki kyljessä.
Mitähän vielä on luvassa? Alan puhua lapsille työasioita, valvon yöllä vielä työstressinkin takia? Unohdan saappaat kotiin, hanskat päiväkotiin, lapsen kauppaan ja työpuhelimen legolaatikkoon? Muutun etäiseksi jakkuäidiksi, alan naureskella kotihoidossakolmevuotiaaksi-keskusteluille? Laskenko äitiysrimaa vielä alemmas, alammeko syödä toisten uraäitien tekemää ruokaa? Hautautuuko kamera tomukerroksen alle (no tämä on kyllä validi pelko, katsokaa nyt näitäkin otoksia, anteeksi), unohdanko blogin, tapaanko vielä joskus jonkun ystävän muutenkin kuin ohimennen? Huomaanko lapset seuraavan kerran siinä vaiheessa, kun nimeäni pyydetään peruskoulun päättötodistukseen?
Mikä vielä muuttuu? Ja – ihan vaan uteliaisuudesta – mikä siinä työn ja perheen yhteensovittamisessa on vaikeaa?