Mitä minulle kuuluu?
Hyvää. Hymyjä, hykerryttäviä hetkiä ja hyvyyden tunnetta.
Olipa vaikea vastata kun kaveri kysyi että mitä kuuluu, totesi toverini viikko sitten, kun kävelimme pikkutunneilla pikkujouluista kaupungin halki kotiin. Mitähän mulle oikein kuuluu?
Itsekin myönnän miettineeni, mitä moiseen kevyeen kysymykseen juuri tuona iltana vastaisin. Ettei suusta vain lipsahtaisi sataprosenttisen mitäänsanomattomia mitäs tässiä tai ei kai tässä kummempia. Tuollainen toteamus kun voisi antaa ymmärtää, että päivät toistavat toisiaan merkityksettöminä, ettei mikään oikein tunnu mitenkään erityiseltä. Ettei kuulu mitään, kuten esikoiseni taaperoisena kailotti kirmatessaan kotona kuulosuojaimet päässään.
Kun itse asiassa nyt kuuluu kaikenlaista. Ja siis nimenomaan sitä hyvää. Oikeinkin hyvää, kiitos vain.
Alkuviikosta, kun palasin lounastreffeiltä toimistokollegan kanssa, odotti työpisteelläni työsopimukseksi nimetty paperi. Vuoden viimeiseen asti voimassa oleva nykyinen saa jatkoa, siispä pysyttelen myös tulevana vuonna tiukasti it-kuplan sisäpuolella ja koetan omalla henkosellani puhaltaa sitä vielä hieman suuremmaksi. Ennen sitä yritän selvitä elossa elämäni ensimmäisistä firman pikkujouluista (jotka järjestin itse, mitenkäs muutenkaan).
Uraputkilossani on avautunut myös monenlaisia muita mahdollisuuksia, joita toivon saavani sulateltua samaan aikaan joulusuklaiden ja graavilohiövereiden kanssa. Jotakin on kai viimeisen vuoden aikana tapahtunut, kun juuri minulta pyydetään löyhästi tieteellistä blogikirjoitusta (ajattelin ymmärtää löyhän niin, että saan olla hauska ilman lähdeviitettä), nykyaikaista cv-koulutusta työnhakijoille ja apua verkkosivujen suunnitteluun. Jollakin akateemiseen pilveen kadonneella kolmannella kädellä pitäisi tekaista tutkimussuunnitelmakin, jos hajamieliset haaveeni jatko-opinnoista aikovat joskus käydä todeksi.
Hajanaisen mielen selitykseksi voisin tarjoilla hektisiksi kääntyneitä työviikkoja, jotka vuoden viimeisinä tarkoittavat kaiken pakettiin sullomista ja oman to do -listan hännillä roikkuneiden rippeiden leipomista yliruksattavaan muotoon. Voisin myös voivotella kuluttavaa lapsiarkea, joka tuo eteiseen hiekkaa ja silmäkulmien maisemiin yhä vain uusia joenuomia. Pimeääkin on, oi voi.
Yhtä en syytä, ja se on joulu: panostukseni valon juhlaan on tähän asti ollut täysi nolla (jos joulukuun ensimmäisenä paniikkiratkaisuna ostettua muovailuvahajoulukalenteria tai Tallipihan karusellia pyörittävän miehen taskuihin kannettuja kaksieurosia ei lasketa). Kovin paljoa en ajatellut joulua hössöttää tai tössöttää, taitaa tuo tulla vähemmälläkin. Kruunasin vieläpä porvarillisen keski-ikäisyyteni tilaamalla itselleni joululahjaksi kotisiivouksen (!!) – tuon neljän tunnin kotoapoistumispakon aikana ajattelin sitten suorittaa vaadittavat toimenpiteet varsinaista joulua varten, eli kotiutan kirjakaupasta muutaman paketin muksuille, nappaan päiväkodin kahvihuoneeseen mutusteltavan muiston ja ostan isälleni vähän paremman viinipullon.
Se, mikä tässä ihan oikeasti on saanut ajatuksia ajelehtimaan ja keskittymiskyvyn herpaantumaan, lienee muikeana mainostamani deittisovelluksen syytä. Hapuilua, tapailua, leikkipuiston aitaan kahden kahvimukin kanssa nojailua. Jos minua nimitetään tämän talven valoviikoiksi, on vähän vaikea olla hymyilemättä.
Niin että jos joku kysyisi mitä kuuluu, tämän kaiken kertoisin. Ja laittaisin muutaman huutomerkin perään.