Mitä niissä sinun työpapereissa oikein lukee?
Joitakin viikkoja sitten juttelin nelivuotiaani kanssa siitä, mitä olimme kukin tahoillamme päivän aikana tehneet. Hän puhui puuron kanssa tarjotusta hillosta, päikkykavereiden vesirokosta ja pihalla tönineestä pojasta. Minä puolestani kertoilin työpäivästäni, mitä söin lounaaksi ja kävelinkö toimistolle rodeohevosen ohi. ”Mutta äiti mitä niissä sinun työpapereissa oikein lukee?” kysyi esikoiseni.
Lähtökohtaisesti karsastan kaikkia sukupuolesta kumpuavia esioletuksia, mutta väitän että me naiset puhumme julkisesti miehiä vähemmän työstämme. (Lähtökohtaisesti karsastan myös lauseen aloittamista sanalla lähtökohtaisesti, mutta ei lähdetä nyt sille polulle.) Mutuni tutisee siihen malliin, että jokin osa naisten palkkakehityksestä, ammatillisesta ylpeydestä ja työuralla etenemisestä takkuaa siksi, että emme pidä tarpeeksi meteliä osaamisestamme – tai ihan vaan siitä, mitä me oikein työssämme teemme. Tämä todentuu ainakin täällä blogosfäärissä: aika harva lilyläinenkään avaa omaa ammatillista oveaan, ellei työ sitten ole kiinteästi kytköksissä bloggaamiseen vaikkapa media-alan, kirjan kirjoittamisen tai visuaalisen suunnittelun muodossa. Mutta entä ne muut, te muut, me muut? Oli kyseessä sitten sairaanhoitaja tai sihteeri, syöpälääkäri tai siistijä, mitä niissä meidän työpapereissa oikein lukee on itse asiassa aika kiintoisa kysymys.
Minun opintotarinani taidattekin tuntea: puheviestinnän kandi, poliittisen viestinnän maisteri, design managementia välipalaksi ja viimeisimpänä tiedottajan koulutus täydentämään kotiäitivuosien aikana karkaamaan päässyttä viestintäosaamista. Sivuaineina sitä sun tätä, työpätkiä toimituksissa ja tiedotuksessa, uraputken suu hitusen hukassa. Toiveena ja tavoitteena kirjoittaminen, kehittäminen, keskustelu ja kuvienkin kautta viestiminen. Sukellus someen on tuonut uuden osaamisulottuvuuden, jota halusin hyödyntää myös työelämässä.
Maaliskuussa aloitin pestini pienessä ohjelmistoyrityksessä, pääsin sisälle koodareiden maailmaan ja löysin loistavan mahdollisuuden kehittää paitsi itseäni, myös yrityksen sisäistä ja ulkoista viestintää.
Alkukeväällä läheiseni olivatkin sitten läkähtymäisillään sen työhurmoksen alle, joka minusta huokui. Oli ihanaa olla töissä! Eikä ollenkaan pelkästään niiden kliseisten ”saa nähdä aikuisia ja käydä yksin vessassa” -syiden takia – kyllä minä moisia luksustekoja harrastin hoitovapaallakin. Hienointa oli päästä käyttämään omaa osaamistaan, pähkäilemään pulmia ja argumentoimaan asiantuntemusta. Olen fiilistellyt intoa pursuavia työkavereita ja motivoitunutta työyhteisöä, jossa uusinta tulokastakin nimitetään viestintäpäälliköksi. Mutta miksi en oikein osannut ottaa tuota titteliä kädenpuristuksen kaveriksi tai käyntikorttiin painettavaksi?
It-firman ainoana naisena ja digipiireissä haparoivin askelin pyörähtävänä olenkin huomannut stereotypiani vain vahvistuvan: miehet paitsi tekevät mitä sanovat, myös sanovat mitä tekevät. Naiset – anteeksi nyt vain – vatvovat enemmän ja vähättelevät turhan takia. Me ollaan aina aika hyviä tai kohtalaisen kokeneita, ei ikinä huippuja tai häikäiseviä. Allekirjoitatteko?
On kuitenkin kumman helppoa kehua itseään, kun ottaa vähän paremman asennon ja unohtaa kympin tyttöjen helmasynnin eli itsensä vähättelyn. Joku sanoo huijarisyndroomaksi, minä ihan vaan vanhanaikaisesti huonoksi itsetunnoksi. Toki epävarmuus vaivaa välillä itseänikin: huippujen seurassa tuntee helposti itsensä hölmöksi, ensi kertaa tekemällä harvoin menee täysin oikein ja joskus tulee tehtyä niin typeriä juttuja niin hitaalla tahdilla, että meinaa hävettää. Mutta ketään ei hyödytä se, etten edes itse uskoisi itseeni.
Rustasin juuri työjaksoni päättymisen vuoksi pakollista raporttia, johon tuli kirjata myös omia onnistumisia ja saavutuksia kolmen kuukauden ajalta. Meinasin melkein herkistyä, kun kävin läpi kaikkea tekemääni ja kokemaani. Olen oppinut niin paljon uutta, että aivot käyvät välillä ylikierroksilla. Olen paitsi kartuttanut omaa osaamistani, myös saanut aikaan näkyviä asioita: vienyt läpi niin ajatuksen viikkopalavereista kuin Koodikerho-tiedotteen mediassa. Olen saanut firmassa aikaan keskustelua yrityksen identiteetistä, kasvattanut Twitter-seuraajien määrää kolmellakymmenellä prosentilla ja oppinut, että teknisille ihmisille kaikki kannattaa argumentoida numeerisella datalla. Olen ollut mukana, kun on syntynyt uusia sloganeita, verkkosivuja ja asiakkaita. Olen iskenyt valokuviani verkkoon, piirrellyt printtejä ja tahkonnut taitto-ohjelman kanssa. Olen istunut WordPress-konferenssissa ja digitalistien kanssa aamupalalla sekä niin paljon tietokoneella, että selkäparka on aivan hätää kärsimässä. Minut on imetty mukaan avoimen lähdekoodin maailmaan, olen oppinut nyrpistämään nenääni Microsoftille ja pudistamaan päätäni VR:n lipunmyyntijärjestelmän toimittajaloukulle. Olen oppinut uusia sanoja devaajasta plugariin ja osa softamaailman kolmikirjaimisista lyhenteistäkin alkaa olla iskostunut tietoisuuteen. Tiedän mitä ovat nörttimenun mysli, kakku ja keksi (eivätkä ne valitettavasti liity sunnuntaibrunssiin).
Minun työpapereissani tai oikeammin ehkä dokumenteissa ja pilvessä leijuvissa biteissä lukee siis sellaisia asioita kuin viestintäsuunnitelma, sisältömarkkinointi, issues management tai sosiaalisen median strategia. Keksin, kehitän, koordinoin ja koodaan (no varsin rajallisesti, mutta sainpahan ainakin toissailtana hämmennettyä entisen poikaystävän puhumalla git-komennoista). Kuuntelen ja kommunikoin, keitän välillä kahvia ja sitten kirjoitan taas: blogitekstejä, uutiskirjeitä, tiedotteita, sähköposteja ja sloganeita. Päivitän verkkosivuja, tuotan twiittejä, taitan esitteitä ja käsittelen kuvia. Suunnittelen koulutuksia syksylle ja markkinointistrategiaa uudistuneelle palvelulle. Puutun kielipoliisina liian lyhyisiin ajatusviivoihin ja yhdyssanavirheisiin, oikoluen ja editoin kaiken minkä käsiini saan.
Seuraavaksi aion sitten editoida epämääräisen lähitulevaisuuden. Epätietoisuus kesäkuvioista ja syksyn toimeentulosta on stressannut sen verran, että purukalusto on kipeänä. Muttei stressaa enää! Kolmen kuukauden näytönpaikkani ei jäänyt vain hyväksi kokemukseksi, vaan työt jatkuvat vielä. ”Pidä sen verran lomaa kuin haluat ja tule sitten töihin” on yksi tämän viikon kauneimmista lauseista.
Ja onhan se nyt järkevää, ettei maaliskuussa tilattuja viestintäasiantuntijaa toitottavia käyntikortteja tarvitse heittää hukkaan. Päällikkö taidan silti toistaiseksi olla vain pienelle pojalleni, joka niin tunteikkaan tohkeissaan esitti päiväkodin kevätjuhlassa intiaaniäitiä.
Vaan entä mitäpä teidän työpapereissanne lukee?