Oma, lämmin, hellä
Kuulin tovi sitten radio-ohjelmasta, jossa keskusteltiin lastenkirjoissa kerrotusta joulusta. Kuinka niissä tämä vuoden odotetuin juhla näkyy niin, että aikuiset touhuavat traditiota ja lapset kaipaisivat vain lempeää läsnäoloa. Onko se oikeasti noin, vai olisiko moni muukin niin kuin minä, ja ottanut omakseen joulusta ennen kaikkea lämmön ja läheisyyden merkityksen?
Vaikka viimeksi vaahtosin stressittömistä jouluvalmisteluista ja lausuin leppoistamisen ilosanomaa, vajoaisin kyllä itsekin helposti omasta lapsuudesta, yhteiskunnan hiljaisista odotuksista ja mainosmaailman mielikuvista muodostuviin joulupakkoihin. Että pitäähän sitä nyt olla niitä laatikoita ja lahjoja, sauna, siisti koti ja sunnuntaivaatteet päällä (enkä nyt tarkoita sitä verkkariversiota). Jos olosuhteet olisivat erilaiset, saattaisin hyvinkin jatkaa sukuni naisten ketjua sillä silmukalla, joka käyttää joulunsa emännöintiin ja nauttii vasta kun kaikki olennainen on ohi.
Toisaalta voisin viettää jouluni murehtimalla sitä tosiasiaa, että tämä juhla on räätälöity onnellisille ydinperheille ja läheisille suvuille. Olen tähän asti saanut (ja ehkä vähän vaatinutkin) viettää kaikki jouluaatot lasteni kanssa, kun en oikein muuta haluaisi kokea. Haluan tarjota heille onnellisen joulun, ja olla siinä itsekin läsnä. Mutta onhan se erilaista, kun ainoana aikuisena koettaa luoda juhlan tuntua taloon – ihan oikeastikin vähän surkuttelen sitä, ettei lapsuudenperheessäni ole tapana antaa aikuisille lahjoja, eikä minulla ole puolisoa joka olisi voinut paketoida sen pitkin talvea hienovaraisesti vihjaillun toivelahjan.
Tänä vuonna ajatuksenamme oli karata kotijoulua maalle mummilaan, minun haaveissani siinsi suklaakonvehtien ja naistenlehtien alle hautautuminen lasten tanssiessa tonttutansseja pitkin isoa pirttiä. Mutta suunnittelmat muuttuivat sairastelujen vuoksi, ja jäimme ex temporesti Tampereelle. Puolessatoista päivässä käänsin joulusuunnitelmien kelkan uuteen mäkeen, ja oikeastaan varsin hyvä lasku tästäkin syntyi.
Lapsiin on päiväkodista (tai mistä lie) tarttunut joulujännitys, jonkin suuren odotus ja toiveet lahjapaljoudesta. Itse haluaisin tuoda aattoon jotain kotoisaa ja kaukaisista, kotimaisista perinteistä kumpuavaa, mutta myös jotain meidän kolmikollemme aivan omaa. Mutta en halua tuoda stressiä, hikeä tai turhia odotuksia täydellisyydestä. Itse asiassa kaikki joulupakot punnitaankin juuri siinä, kun ainoana yleisönä ovat metrin mittaiset lapset ja minä itse. Eihän heitä kiinnosta, kiiltävätkö meillä peilit tai onko pöydässä se kolmaskin juuresmössölaatikko. Kun aaton edetessä melkein kuulin itseni toistamassa lauseita mallia älkää nyt koskeko siihen joulukuuseen, niitä lastenohjelmia tulee koko päivän, nyt pitäisi lähteä että ehditään X ennen kuin Y tai klassikko menkääs nyt pois tieltä että saan laitettua nämä ruoat nätisti, hengitin hieman ja hyräilin hoosiannaa. Hyvänä testerinä toimivat kaksi miksi-ikäistä, jotka kyseenalaistavat kaikki kummallisilta tuntuvat traditiot. Miksi sinä haluat ostaa niitä kynttilöitä? No niinpä.
Kaikesta huolimatta aattomme mahtui monta kohtaa, joita uskon muistelevani ja toistelevani myös tulevina vuosina. Kostutin hieman silmäkulmiani, kun lapset toivottelivat aamupyjamissaan toisilleen hyvää houlua ja ripustivat riemuiten edesmenneen isoäitini kimmeltäviä käpykoristeita kuuseen. Kävimme kaupunkikierroksella etsimässä niitä kynttilöitä ja suklaasuukkoja (ei löytynyt niitä ihan oikeita! joulukriisi!) hieman ennen sulkemisaikaa, hymähtelimme kävelykadulla ostoskassien kanssa juosseelle herrashenkilölle ja toivotimme hyvät joulut sattumalta vastaantulleille naapureille. Kotona odotti valmiiksi hautunut riisipuuro, joka oli kuulemma maailman parasta.
Veimme joulurauhan pois taloyhtiön tarjoamasta saunavuorosta, söimme välipalaksi lohileipiä ja silliä. Pistin papiljotit hiuksiin ja pyhähousut päälle, kuopuksen kuontalonkin sai jo hienoille leteille. Kun alkoi tuntua siltä, että nyt pitäisi varmaan höseltää iltaruokaa valmiusasemiin, oikaisin itseni kahden kirpun väliin sohvalle ja katsoimme yhdessä pätkän Prinsessa Ruususta. Sitten siirryin keittiöön, annoin viisivuotiaan vaivata pizzataikinaa ja kolmevuotiaan sommitella tomaatit ja mozzarellat oikeaan asetelmaan. Kinkkukin oli epäisänmaallisesti Parmasta, eikä lainkaan lähitilan luomupossua.
Söimme pizzamme kynttilänvalossa, ja sillä välin tonttu olikin toimittanut lahjakassin parvekkeelle. Pienokaiset olivat lempilahjoistaan pähkinöinä, ja esikoisen kiukunpuuskina purkautunut joulujännityskin alkoi laimeta. Kun vauvanukke oli saanut vaippansa ja uudet muovailuvahat oli avattu, siirryin kolan ja konvehtien kanssa sohvalle. Olisi siihen joku toinenkin sopinut, tietysti.
Uuvahdimme viimeistään olohuoneen jouludiskon viimeisen hitaan aikana, sitten peittelin pienokaiset peteihinsä ja punasin huulet vielä kerran. Perhejoulujen ja työvuorojen päätyttyä sain vielä aikuisseuraa yövieraaksi, jonkun jonka kanssa jakaa päivän tunnelmat, ylijääneet lohileivät ja punaviinit pullonpohjalta. Televisiosta tulvi taas kerran Rakkautta vain, ja kainalossa oli lämmin olla.
Omasta jouluaatostani tuli oikeastaan erinomainen.
