Uudenvuodenaattona paikansin kaulastani kyhmyn, kouraantuntuvan pahkuran joka oli tullut vaivihkaa tai kasvanut yön aikana, joka selitti ajoittain ahdistaneet paidankaulukset ja alkavalla flunssalla selitetyt kurkunkarhaudet. Nyt on kulunut jo puoli vuotta kilpirauhasleikkauksesta, jossa kaulastani kaivettiin ulos kyhmyjen lisäksi koko kirottu umpirauhanen. Jäljellä on jännä arpi ja aamurutiineihin pureutunut tyroksiinipillerien pyörittely.
Mutta mitä siis on tapahtunut tämän vuoden aikana kaularangan rintamalla?
Kyhmyni pääsi lääkärin kopeloitavaksi heti sen huomattuani. Ei tämä ihan syövältä tunnu, totesi ensimmäinen tohtori, ja latasi hieman lisäkierroksia uuden vuoden juhlintaan. Minut passitettiin verikokeisiin, joissa ei kuitenkaan löytynyt mitään poikkeavaa. Kilpirauhasarvot olivat normaalien rajoissa ja olonikin kaulalla tuntuvaa painetta lukuunottamatta normaali. Muutaman kipakan tai kenties hieman itkuisen puhelun ja terveyskeskusvisiitin jälkeen sain kuitenkin lähetteen kaulan ultraäänitutkimukseen, jossa hiljainen mies kojeen varressa lausui selkeän tuomion. Kilpirauhasen liikakasvu eli struuma, kyhmyjä molemmilla puolilla ja operaatio vain jos moinen aiheuttaa oireita. Mainitsin paineen tunteesta ja hengityksen ahdistuksesta, ja sain onneksi ultraajan kurkkaamaan kaulaani uudemman kerran ja kenties naputtelemaan raporttiinsa muutaman lisärivin. Jonkin ajan kuluttua sain kutsun kirurgin tapaamiseen, jossa arvioitaisiin leikkauksen tarve.
Kilpparisaagani mateli ensin rasittavan verkkaisesti, mutta hoidon päästyä vauhtiin asiat etenivät julkisessa terveydenhuollossa ilahduttavalla nopeudella. Pääsin vastaanotolle samana päivänä hätäisestä puhelinsoitostani, verikokeiden vastauksia ja diagnoosia jouduin kyselemään perään, mutta kirurgikontaktin saatuani vauhti olikin sitten huima.
Kirurgin kanssa puntaroimme kilpirauhaseni kohtaloa. Struuma oli silmin havaittava möykky kaulallani, joka tuntui kun vedin talvitakin kiinni tai koetin tehdä vatsalihaksia jumppasalissa. Jätin kireimmät kaula-aukot vaatekaappiin ja hipelöin helttaani hermostuneena. Kyhmy ei kuitenkaan vaarantanut terveyttäni tai mahdottomasti hankaloittanut elämääni, kilpirauhanen toimi liikakasvusta huolimatta normaalisti ja voin hyvin. Perunaleivoksen kokoinen pahkura ei kuitenkaan ollut pienenemässä, eikä sen kasvua voinut ennustaa. Ainoana hoitokeinona minulle esiteltiin leikkaus, jossa poistettaisiin koko kilpirauhanen.
Kilpirauhasongelmat eivät enää ole marginaalimysteeri, joskus muinoin kilppariongelmia on kuuleman mukaan hoidettu masennuslääkkeillä ja yleislääkäriltä on saattanut uupua osaminen oireiden tunnistamiseen ja lääkintään. Jo ennen omaa struumalöydöstäni tiesin, että kilpirauhanen on epäkunnossa melkoinen ongelmavyyhti. Liikatoimintaa, vajaatoimintaa, putoavia hiuksia, painonnousua ja vietävää väsymystä, elämänilon katoamista ja muuta sellaista kepeää. Olen kuullut lähipiiristä toimintahäiriöiden aiheuttamasta oirekirjosta, lääketasapainon löytymisen vaikeudesta ja lisääntymisongelmista. Tiesin myös, että kilpirauhasen ympäriltä löytyy kaikenmoista kansanparantajaa ja kokemusasiantuntijaa, ja teinkin heti kaulaani käpälöidessäni poikkeuksellisen päätöksen: tässä keississä luottaisin länsimaiseen lääketieteeseen ja tamperelaiseen terveysosaamiseen. Jätin siis keskustelufoorumit koskematta ja vaihtoehtoiset hoidot kokeilematta ja kuuntelin vain kirurgiani.
Koska oma rauhaseni kuristi kurkkua niin kirjaimellisesti kuin ajatuksen tasolla, päädyin toivomaan leikkausta. Vaikka lääkäri kertoi avoimesti leikkauksen riskeistä, kuten mahdollisista äänihuulivaurioista. Hän myös pisti miettimään plussia ja miinuksia kysyessään onko minulla lapsia ja haluaisinko vielä lisääkin sellaisia. Ja vaikka leikkauksen myötä minulle tulisi elinikäinen lääkitys (tätä dramaattista sanamuotoa käytettiin eräässä naistenlehden kohuhaastattelussa, jossa ruotsalainen mallineito kertoi oman kilpirauhastarinansa). Kilpirauhasen poistaminen vie luonnollisesti kehosta pois myös sen tuottamat hormonit, joten rauhasen tarjoilema tyroksiini tulee elimistööni nyt pilleripurkista aina aamuisin.
Kutsu leikkaukseen kävi nopeammin kuin olin odottanut ja panokseni työmaalla pieneni keväällä huomattavasti kolmen viikon sairasloman vuoksi. Itse leikkaus meni oikein hyvin, elämäni ensimmäisenä operaationa ja nukutusneitsyyden menetyksenä se toki jännitti etukäteen hurjasti. Leikkauksessa kilpirauhanen kaivettiin ulos, ja tutkimuksissa sen kyhmyt paljastuivat odotusten mukaisesti hyvälaatuisiksi. Mikään sunnuntaioperaatio ei kuulemma ollut kyseessä, rauhaseni oli ilmeisesti kotiutunut varsin kiinteästi kaulaan.
Leikkauksen ulospäin näkyvin vaikutus on tietysti arpi kaulalla, joka viimeistään vie haaveet korumallinurasta. Heti leikkauksen jälkeen karsastin peilikuvaani enkä todellakaan olisi kyennyt putsaamaan haavaa itse. Näytin giljootinin juuri ja juuri väistäneeltä, tikit törröttivät ihosta. Onneksi henkilökohtainen omahoitajani huolsi haavan, toi työpaikaltaan teippausvälineitä ja paijasi poskea kun kitisin kipujani. Arpi parani hyvin, on mielestäni melko siisti ja nyt jo kiinteä osa profiilikuvaani. Vaikkei kyseessä olekaan muisto sodasta tai syntyneestä lapsesta, kannan kaulallani merkkiä elämänpolun mutkista. (Opin muuten, että Japanissa kilpirauhaset leikataan kainalon kautta, jottei potilaalle jäisi harakiristä muistuttavaa häpeäarpea.)
Toivuin kaiketi leikkauksesta kuten nyt moisesta kuuluukin toipua. Nappailin särkylääkkeitä kuin nallekarkkeja, katselin kahdeksan jaksoa Outlanderia putkeen ja nukahtelin väsymyspäissäni sohvalle. Joksikin aikaa muutuin päiväuni-ihmiseksi, ja viikon makailun jälkeen jo lähikauppaan laahustaminen tuntui urheilusuoritteelta. Onnekseni sain nauttia hoitajamiehen hellyydestä, lapset saivat ekstra-aikaa isänsä luona ja äitinkin singahti avuksi arjen askareissa. Toipilasaikani liikuntakieltoineen oli myös oivallinen hetki luopua tuplarattaista ja opettaa kuopus kävelemään päiväkotiin.
Olin varautunut hakemaan oikeaa tyroksiinitasapainoa, viettämään aikaa verikokeissa ja kestämään kikkailua kehoni kanssa. Oikea hormonimäärä löytyi kuitenkin lähes ensiyrittämällä, verikokeet näyttävät pelkkää plussaa ja oloni on oikeanlainen. Lääkepurkkikin on jämähtänyt osaksi aamurutiineja. Kaulan ihoa kiristää edelleen aamuisin heti herättyäni, mutta useita kuukausia kestänyt arkuus kaulalla alkaa olla pikkuhiljaa poissa. Vuoden pimeimmän ajan lähestyessä pyrin pitämään huolta siitä, ettei hormonimäärä huomaamatta jää liian pieneksi. Voipi olla, että vyötäisille keräämäni ylimääräiset kouralliset ovat seurausta kilpirauhasen katoamisesta (tai sitten olen vain syönyt enemmän pullaa kuin pitäisi) – farkkujen tuumakoko toimii aika hyvänä mittarina sille, onko kaikki ihan ok.
Tiedän, että moni googlettaa kilpirauhastietoutta ja etsii netistä apua ongelmiinsa. Tässä oli oma pieni tarinani, jolla taitaa olla onnellinen loppu. Ainakin leikkauksen puolivuotispäivänä olin taas kiitollinen kehostani ja koen olevani siinä kotonani. Aika hauskaa on myös ollut huomata, että teissä sometuttavuuksissa onkin monia kohtalotovereita. Kilpparit kattoon siis ja dosetilla yöhön!
