Esikoiseni, hän joka teki minusta emon, muuttui keskikesällä seitsemänvuotiaaksi. Tällä viikolla hänestä tuli ihan oikea koululainen.

Syntymäpäivää juhlittiin eskarikavereiden kanssa upouudessa Muumimuseossa ja kotipihallamme jäätelökakkua ahmien. Hämärässä museossa katselin vaivihaa kymmenpäistä kaveririvistöä ja mietin, miten pieniä isoja he kaikki ovatkaan. Lahjoin lasta teemaan sopivasti muumimukilla ja juhlapaidalla, mutta isoin ja ihmeellisin lahja oli luonnollisesti ikioma puhelin, jonka ensimmäinen WhatsApp-viesti lähetettiin isille: ”Se on moro.”

Tällä viikolla valmistauduimme konkreettisesti koulunaloitukseen: kävimme reppuostoksilla, hankimme kyniä ja kansion tärkeille papereille, päivitimme vaatekaapin farkkuosaston vastaamaan pidentyneitä koipia. Isostunut lapsi sai myös ikioman kirjastokortin sekä bussikortin, joiden omistajuudesta ylpeily on kirvoittanut kipakoita katseita nelivuotistaipalettaan tarpovalta pikkusiskolta. Pieni on vielä toki tuo isompikin, vaikka kieltäytyy jo Pikku kakkosesta.

Torstaina pyyhin toisten vanhempien vierellä salaa kyyneleitä silmäkulmasta, kun koululaisiksi kääntyneet vastasyntyneemme marssivat vilkuttaen opettajan johdolla luokkaansa. Iltapäivällä poimin luokasta poikasen, joka esitteli tohkeissaan matikankirjaansa ja kertoi, että hänen koulukummillaan on puhelimessaan kaikki samat pelit kuin hänellä, paitsi yksi. Nyt jääkaapin ovessa keikkuu lukujärjestys ja jännityksellä odotamme kymmenen aamuista selviämistä sekä uuvuttavan Helmi-viestinnän alkamista.

Kun aloin kirjoittaa verkkoon, oli esikoinen blogini päätähti. Kirjasin ylös vauvan kasvukäyrät, keskiviikkoasut ja sosekokeilut. Avauduin huonosti nukutuista öistä, maitoallergiasta ja loppumattomasta harsopyykistä. Parin vuoden päästä sain kirjoittaa isoveljen ihmeellisyydestä, sitten kahden kodin kansalaisesta. Pikkuhiljaa lapsi on saanut jäädä teksteissä taaemmas, enää ei tee mieli avata hänen mielenliikkeitään koko maailmalle tai etsiä haasteisiin vertaistukea isolta yleisöltä. Hän luokoon nyt itse omaa kuvaansa (mutta ei ihan vielä somessa, vaikka uudella puhelimella ehtikin jo salaa ladata ensimmäisen videonsa YouTubeen…). 

Yhä voin kuitenkin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu olla seitsemänvuotiaan äiti. Koululaisen äiti. Aistin lievää tyrmistymistä ja hapuilevaa hämmennystä muista kaltaisistani, jotka perjantaiaamuna esikoistensa kanssa odottivat koulun pihassa kellon soittoa. Sinne se on nyt päästettävä, peruskoulun polulle oppimaan, kokemaan, pettymään ja pärjäämään. On löysättävä ohjaksia, katettava kotona pöytään kaikki ne eväät, joilla toivoisi toisen selviävän jälleen uudesta päivästä. Kuka kiusaa ja ketä, löytääkö lapsi paikkansa, odottaako häntä onnellisuus ja ettei nyt vaan sattuis mitään noilla vaarallisilla kujilla – siinä kai ikätoverivanhempien pelot yhdessä nipussa. Vastaustahan ei tiedä, ja sehän tässä äitiyshommassa haastavinta onkin. Sitä koittaa kai vaan kasvattaa ja kasvaa mukana, kuunnella ja kannustaa, toivoo parasta ja jättää pahimmat pelot piiloon. 

Seitsemän vuotta äitinä alkaa kuulostaa jo pitkältä ajalta. Siinä ajassa luulisi jo jotain oppineensa? Aina välillä kyseenalaistan kyyneliin asti omat valmiuteni, pienistä hetkistä nappaan liikutuksen veroiset onnistumisen tunteet. Sama lienee tunneskaala koululaisellakin.