”Aktiivisesti päivittyvä ja laadukas” olivat Lilyn raadilla kriteereinä, kun suositeltavia blogeja valittiin. Kröhöm, joskohan kohta tulevat toimituksen tytöt noutamaan oman sydämeni pois, kun sormet eivät ole yli viikkoon ehtineet blogia näpyttelemään?

Vaan nytpä nappasin laiskanpulskean sunnuntain aikataulustani tovin kirjoittamiselle – silläkin uhalla, että illan elokuvaseuralainen tupsahtaa ovelle siinä vaiheessa, kun minä vielä viilaan tekstiin tasapalstaa tai muistan, että juoksulenkin ja treffien välissä olisi ehkä suositeltavaa piipahtaa suihkussa.

Viime päivät ja viikot ovat menneet vauhdilla, eivät kuitenkaan liian kovaa kyytiä. Arkipäivät saattavat sekoittua toisiinsa ja joskus aamu- ja iltapalojen välissä on vain muutama tuokio. Siltikin, kun oikein muistipoimujaan penkoo, jokaisesta päivästä löytyy muistorikas hetki ja toinenkin. Ne eivät ehkä tallennu proosaksi blogiin, mutta jäävät ainakin hetkeksi omiin ajatuksiin. (Ja saattavat kyllä hyvinkin löytyä visuaalisena muodosta Instagramin puolelta!)

Carpe diem, huudahti Horatius aikanaan, ja loi paineita kaikille meille kalenterin avulla kärryillä pysyville ja ruuhkavuosissa rämpiville. Jos itse olisin muinainen roomalainen runoilija, antaisin vähän armoa. Tartu hetkeen, joo, mutta muista myös päästää irti toisesta. Ei jokainen aamu voi olla autuas, ei kaksivuotiaan kiukkuhetkestä välttämättä löydy yhtään mitään vauvakirjamuiston arvoista viisautta ja jokusen kuralätäkössä sotketun farkunlahkeen voisi ihan vaan skipata.

Itse soljun juuri nyt eteenpäin elämässä, joka tuntuu kovin täyteläiseltä ja ihanan onnelliselta. Minusta on moneksi: aamulla olen äiti, joka jättää jälkikasvunsa päiväkodin puurojonoihin huolenkare sydämessä. Sitten muutun (tai ainakin yritän) viestintäasiantuntijaksi, joka laatii somestrategian yhdelle taholle ja taittaa flaijerin toiselle. Iltapäivällä, kun kolmikkomme rysähtää resuisena eteiseen, täytyy hetken aikaa keräillä eri rooleja kasaan. Päivän viimeiset työasiat polttavat päätä, Twitter-tili sanoo pling ja italianpadan jauhelihat täytyy jotenkin ruskistaa kuulumistenkyselyn ja neiti Vaatekriisin pukeutumisrituaalin seuraamisen lomassa.

Vaikka saatankin somettaa sohvalla lastenohjelmien aikaan, en lapsi-iltoina enää avaa tietokonettani – eikä sellainen välttämättä täyden toimistopäivän jälkeen houkuttelisikaan. Illan tunnit menevät nopeasti, kohta onkin pesujen ja banaanijugurtin aika. Iltapalapöydässä käymme läpi päivän kuulumiset, mikä oli parasta, entä ikävintä? Kaksivuotias laulaa soittorasiasta, nelivuotias kertoo että Belarus on Valko-Venäjä. Nukutusurakassa löydän itseni sekopäisen farssin statistin roolista.

Ja kun hiljaisuus laskeutuu, nousevat suupielet hymyyn puhelimen viestien kertoessa samanlaista tarinaa toiselta puolelta kaupunkia. Sielläkin nukahtivat, jospa nyt jotain iltapalaa sohvalla. Oispa kiva kun olisit täällä kainalossa.

Öihinkin mahtuu hetkiä: niitä, jolloin paijaan pienen tyttären takaisin uneen tai yritän saada poikasen palaamaan omaan petiinsä. On unia, joissa maailma toimii taitto-ohjelman logiikalla ja aivan liian aikaisia aamuja, jolloin ei oikein tiedä kannattaisiko vain ihailla auringonnousua, kirota kaihdinten välistä silmiin osuvia säteitä vai näpytellä ensimmäiseen eteen tulevaan nettikauppaan pimennysverhotilaus.

Sitten on niitä iltoja ja näitä viikonloppuja, jotka kuluvat siellä kainalossa. Jolloin tehdään jotain ihan muuta kuin vältetään sipulia ruoanlaitossa koska yäk en syö tai luetaan iltasaduksi Muumeja. Jolloin aika kuluu taas kumman nopeasti, vaikka ei oikeastaan tapahtuisi juuri mitään. Jolloin päivän paras hetki on aamukahvin ja iltasuukon välissä.

Ja sitten on ollut – kaikkien vastuullisten tahojen kauhuksi ja ehkä myös omaksi äimistyksekseni – sellaisiakin hetkiä, joihin on liittynyt neljä happymealiä yhden pöydän ympärillä, käsittämättömän ongelmatonta kikatusta lastenhuoneessa ja kaksi asiallista aikuista sohvalla kulmiaan kohottelemassa. Mitähän tästä vielä tulee? Sitä ei tiedä, eikä kai tarvitsekaan.

Paljon on elämässä hetkiä, joiden toivoisi kestävän kauemmin. Muistoja, joista toivoisi osanneensa nauttia tarkemmin. Sekunteja, jotka vilahtavat ohi, jos niitä katsoo kameran linssin takaa – ja niitä, jotka irtoavat elämäkerran sivuilta, jos niitä ei ole ikuistettu valokuvaksi. Onneksi on myös niitä hetkiä, sekunteja minuutteja tunteja tai vuosiakin, joita voi muistella lämpimästi monen monta kertaa. Niitä, joihin on osannut tarttua ja joista nautti silloin ja nauttii nyt.

Tänä iltana iltalenkkini viimeisen puolen kilometrin matkalla näin yksipyöräisellä ajavan miehen, kesken kävelyn kadulle piehtaroimaan ryhtyneen koiran ja bussipysäkillä seisovan vanhan miehen, jolla oli kettua muistuttava hattu päässään. Sekä erään ystäväni ex-miehen, jolla oli ihan pikkusen liian tiukat juoksutrikoot. Näitä kohtaamisia aion vaalia ainakin muutaman hetken, sen verran ne pistivät hymyilyttämään. Voipi olla, että joku vastaantulijoista hymyili myös minulle, jos epähuomiossa fiilistelin ääneen sellaisia kevyen musiikin klassisia säkeitä kuin All I really need to understand is when you talk dirty to me.

Näissä hetkissä minä olen viime päivinä elänyt. Ensi viikolla onkin edessä taas jotain ihan uutta ja jännää. Sellaisia hetkiä joihin pitää miettiä vaatteetkin valmiiksi. Taidankin siis pestä vähän pyykkiä – ja toivoa, että viikosta toiseen toistuva ja aina yhtä puuduttava vaatteiden ripustaminen olisi sellainen hetki, jota joskus kaukana tulevaisuudessa ei tarvitse minkäänsortin tunteen vallassa muistella. Siihen hetkeen kun ei tee yhtään mieli edes tarttua.