Pakko saada?

Tällä viikolla vietimme opiskeluporukkamme kanssa pikkujouluja. Areenana toimi oma kotini – ehdotin matalaa majaani pikkujoulupaikaksi ihan vaan siksi, että tiesin olevani melkoinen luonnonoikku tilavan kodin ja perheettömän arki-illan yhdistelmällä. Kattoni alle kokoontui viisitoista viestintäihmistä, tarjoilut ilmestyivät pöydälle nyyttäritaktiikalla ja riemukas illanvietto jatkui yökahteen asti (anteeksi, naapurit).

hem16.jpg

hem10.jpg

Tieto tulevista pippaloista aktivoi kadonneen kodinhengettäreni, sain kolmiomme siivottua poikkeuksellisen siistiksi, pyöritin huonekaluja parkettia pitkin ja pari ikuisuusprojektiksi muuttunutta asiaakin siirtyi vihdoin to-do -listalta tehdyiksi töiksi. Kohta kaksi vuotta väliaikaisvarastona palvellut kakkoskäymäläkin muuttui vihdoin vierasvessaksi! Tämä edellytti sekä hervottoman kirppiskuorman myymisen, pari roskiskäyntiä, pintojen puunauksen että uusien käsipyyhkeiden hankkimisen. Lapset hämmentyivät eteisen vierestä löytyneestä pikkuvessasta niin, että pesivät kotiutuessaan kädet kerrankin mukisematta.

Kotijärkkäily ja sisustushääräys toivat pintaan paitsi hien, myös monenlaisia ajatuksia. Kotioven avaaminen kuukauden tuntemisen jälkeen koulutoverille tuntui jännittävältä: onhan oma asumus aina jonkinlainen persoonan jatke, käyntikortti tai kuvajainen. Lähimmät ystävät voi päästää kyläilemään vaikka minkälaiseen kaaokseen, äitiä varten täytyy vähintään imuroida ja isompia kekkereitä edeltää aina raivokas raivaus, lattioiden pesu ja tasoille kasaantuneiden paperipinojen piilottaminen kaappien perukoille. (Ohjeistinkin pikkujouluvieraita olemaan kurkkimatta ovien taakse – vaatehuoneeseen vilkaisu olisi saattanut huojuvien roinatornien vuoksi olla hengenvaarallistakin.)

Eräs opiskelutoveri kommentoi heti, että kotini on asujansa näköinen. Kohteliaisuudeksi oli tuo kaiketi tarkoitettu, ja hyvältähän tuollainen toteamus tuntuukin. Mutta mitäköhän kotini minusta kertookaan? Ehkä sen, että pidän tilasta, selkeydestä, mustavalkoiseen yleisilmeeseen yhdistetyistä väriläiskistä ja ajattomista asioista. Kenties myös sen, että olen vähän saamaton toteuttamaan sisustusprojekteja: seinillä ei ole vieläkään tauluja tai valokuvia ja keittiö on aina enemmän tai vähemmän keskeneräisessä tilassa. Kaikki tämä kertoo ehkä myös taloudellisesta tilanteestani ja siitä, etten osaa käyttää porakonetta.

hem4.jpg

hem17.jpg

hem5.jpg

Meillä on kuulemma lapsiperheeksi hämmentävän vähän tavaraa – johtunee ihan vaan siitä, että ostan esineitä varsin harvoin ja lasten leluarsenaalikin paisuu lähinnä merkkipäivinä. Kaikelle on kutakuinkin paikkansa, arjessa kerääntyvät pyykkikasat ja lehtipinot voi helposti piilottaa näkyvistä. Käytöstä poistuvat asiat pistän kierrätykseen. Aiempaa enemmän haluan ostaa pysyviä, vuodesta toiseen miellyttäviä ja materiaaleiltaan kestäviä asioita.

Tiedän kyllä, että sisustusratkaisuistani voi haistaa jotain ihan muuta kuin pienituloisen pienperheen. Kodin interiööri on yhdistelmä lapsuudenkodista kulkeutuneita kalusteita, kirpputorilta kannettuja esineitä, Ikean huonekaluja ja hinnaltaan hirvittävää designia. Monet kalleimmista asioista on lahjoja vuosien varrelta, mutta kyllä minä olen omasta kukkarostanikin sijoittanut yhteen ja toiseenkin tuotteeseen. Jo mainituista String-hyllyistä ehdin haaveilla useamman vuoden, kunnes viime vuonna pistin veronpalautukset haisemaan hyllynpätkään. Tänä talvena toistin perinteen, ja sain kaivatun työpisteen tietokoneelleni. Mikäli mätkyjä ei lähivuosina ole luvassa, leviää hyllyjärjestelmä varmaankin holtittomasti!

hem3.jpg

hem13.jpg

hem6.jpg

Seurasin ennen paljon aktiivisemmin koteihin keskittyneitä blogeja ja luin sisustuslehtiä. En ole immuuni ihanille asioille, ja salakavalasti markkinoitujen sisustuselementtien edessä alan haluta. Pieniä esineitä, suuria muutoksia, liitutauluseiniä ja loft-asuntoja. Ymmärsin kyllä ilmiön, mutten täysin voinut sitä vastustaa. Toisto tekee ihmeitä, ja moneen kertaan silmille esitelty – ja ihan aidosti kauniilta näyttävä – esine muuttaa mielikuvista ostoslistalle. Kun elämä heilahti, muuttui toisella tapaa täydemmäksi ja rahavarat rajallisemmiksi, jäi aikaa lifestyle-blogeille vähemmän ja Dekokin kaupan hyllylle.

Kun vaivihkaa vähensin sisustusasioiden virtaa medioissani, päädyin huomaamattani varsin miellyttävään tilaan. Olen tyytyväinen siihen mitä minulla jo on – ja haaveissani osaan olla pitkäjänteinen.

Haluaisin kuluttaa kohtuudella, jättää hyväksyttävän hiilijalanjäljen jälkeeni ja opettaa lapsillekin sen, ettei onnea osteta kaupasta tai kaikkea haluttua haalita omaan omistukseen. Toisaalta tuon mielelläni esille kauniita asioita, siistin ja silmää miellyttävän kodin merkityksen ja iloitsen uusista löydöistäkin. Yritän kuitenkin opetella suhtautumaan täydellisiin sisustuksiin kevyemmin, kuin kulutettavaan kulttuuriin. Voin nauttia taidolla ja taloudellisilla panostuksilla remontoidusta ja sisustetusta kodista, mutta minun ei ole pakko saada itselleni samanlaista, tai edes mahdollisuuksia samanlaiseen.

Itse asiassa minun ei ole pakko saada kuin ruokaa, rakkautta ja mielekästä täytettä päiviini. Ei sesonkisisustusta, uutta verhoilua kauden muotiväreissä tai edes design-klasikkoa, joka kestää vuosisatoja.

hem8.jpg

hem7.jpg

hem9.jpg

hem15.jpg

hem14.jpg

No, myönnetään. Kyllä minä vähän hihkuin, kun vintagekauppa Kätköstä ostamani Artekin tuoli tuotiin ovelleni ja istahdin uudelle työpisteelleni näpyttelemään etätehtäviä. Tuossa tuolinpahasessa ehkä yhdistyykin se, mitä haluaisin kotini minusta kertovan: kun esine on kaunis, kestävä, kierrätetty ja todelliseen tarpeeseen ostettu, sievä ja sille asetetun tehtävän täyttävä, säilyy siitä syntyvä mielihyvä maksutapahtumasta monta vuotta eteenpäinkin.

Pikkujouluissa toki muistin mainita, että olohuoneeni raitamaton, String-hyllyjen ja valkoisen sohvan muodostama pyhä kolminaisuus on se blogikodin nurkka, jossa lavastettua ja kiillotettua kulissielämääni elelen. Oikeastihan majailen tupakansavulla sisustetussa yksiössä Tesomalla ja stringeillä verhoan jotain ihan muuta kuin olohuoneen valkeita seiniä. Ja tiedättehän, sotkut saa aika helposti cropattua kuvan ulkopuolelle ja parin sekunnin stailauksella sohva muuttuu leivänmuruilla kuorrutetusta lelumerestä seesteiseksi sisustusihmeeksi. Kuka bongaa kuvista pyykkitelineen, ja kuka arvaa, miksei keittiön tasoilta ei ole yhtään otosta?

hem1.jpg

hem2.jpg

Mitä sinun kotisi kertoo sinusta? Onko sinun pakko saada?

Puheenaiheet Sisustus Raha Ajattelin tänään

Tontut, jouluihmiset ja me muut

Seurattuani lähimenneisyyden lounaskeskusteluja yliopiston ruokalassa, hämmentyneitä tunteita herättäneitä blogiavautumisia sekä Instagram-virran tunnelmallisia kuvia olen tullut äärimmäiseen tieteelliseen johtopäätökseen: ihmiset voidaan jaotella kolmeen ryhmään sen mukaan, miten he suhtautuvat jouluun.

jou2.jpg

Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvat tyypit tituleeraavat itseään jouluihmisiksi. He alkavat hykerrellä viimeistään marraskuun ensimmäisinä päivinä, kun kaupoista v i h d o i n saa jouluvaloja, glögiä, pipareita ja uusimmat tonttukoristeet. He virittävät ledejä pitkin asuntoa, sytyttelevät kynttilöitä iltahämärissä, haistelevat narsisseja ja ripustavat lapsuudesta tutut enkelihahmot ikkunaan lasten iloksi. Ensimmäinen adventti, oi! Joululahjoja on tietysti ostettu pitkin vuotta, paketointi on orgastinen rituaali ja rakennetuista joulupuista laulavat lapsikuorot nostavat aidot liikutuksen kyyneleet silmiin. Jouluihmiselle jokainen joulu on tärkeä, perinteiden ja parhauksien sinappihunnulla kuorrutettu, täydellisesti paistettu elämys.

Toisen ryhmän olen törkeästi nimennyt joulutontuiksi. Hekin koristavat kotia, tehtailevat joulutekemistä ja laskevat päiviä aattoon. Heidät kuitenkin erottaa jouluihmisistä kaiken hössötyksen taustalla toimiva voima – syyllisyydentunne. Heille joulustressi on kiinteä osa vuoden viimeistä kuukautta, jouluostokset nostavat hikikarpalot otsalle jo ostoslistavaiheessa ja missään vaiheessa ei ole ehtinyt tehdä tarpeeksi. Kynttilät, koristeet, kortit, kalenterit, kakkuset ja konvehdit – kaikki pitääpitääpitää tehdä, mieluiten itse ja mahdollisimman tehokkaasti. Pitää olla TSI ja DIY, vaikka mielen valtaa vain PMS ja VMP. Joulutonttuilusta puuttuu ilo ja aitous, piparit on kuorrutettu suorituspainepursotuksilla ja kynttilät tuoksuvat turhilta kuvitelmilta. Lapsen joulukalenteria askarrellaan marraskuun viimeisenä iltana sormet verillä, seuraavana aamuna itketään kun lapsi ei osaakaan arvostaa yhden luukun päivätaktiikkaa. Viimeistään aattona iskee ahdistus ja uupumus.

Kolmanteen kategoriaan kuulumme sitten me muut. Me, joille joulu on tervetullut tauko arkiseen aherrukseen, hyvä tekosyy syödä suklaaöverit ja sopiva sesonki porkkanalaatikolle, perhelöllöilylle ja pitkille päiväunille. Me pidämme jouluherkuista, etenkin jos ne on valmistanut joku muu. Meille koristeeksi riittävät kaupungin jouluvalot ja postiluukusta kopsahtelevat kortit. Meille torttujen leipominen ei ole vuoden kohokohta, ei edes lasten hyvinvoinnin, täysipainoisen vuodenaikakokemuksen ja viriketason kannalta välttämätön suorite, vaan kohtalaisen helppo tapa saada kotiin hyvä tuoksu ja kahvipöytään tavallisesta poikkeava herkku (taikinaa saa kaupan pakastealtaasta, hilloa siitä jostain lähistöltä). Meille joulu on juhla, jonka valmisteluista voi valita itselleen mieluisimmat.

jou6.jpg

Lienee siis aika selvää, että tässä taloudessa ei ole paineltu sinitarralla ikkunoihin itseaskarreltuja voipaperi-lumihiutaleita, ei keitelty piparitaikinaa yön pimeinä tunteina tai laadittu lasten kanssa koristeisia kirjeitä Korvatunturille. Ei ole kääriydytty vilttiin glögimukin kanssa ja mutusteltu itsetehdystä taikinasta paineltuja tähtösiä. Ei olla ehditty, jaksettu, ajateltu tai arvostettu tarpeeksi. Eikä olla kyllä yhtään ahdistuttukaan asiasta.

Toki minullekin joulu jotakin merkitsee – ei hengellistä juhlaa, mutta talven keskelle valoa tuovaa tunnelmaa ja lähimmäisenrakkautta korostavaa herkutteluhurmosta kylläkin. Ja toki haluan lastenikin kokevan joulun, mutta seesteisen ja sympaattisen sellaisen.

Kävimme ostamassa joulukalenterit, varamummo täytti piparinleivontatarpeen ja soiva joululaulukirja pitää huolen musiikkikasvatuksesta aattoon asti. Lahjatoiveena isommalla oli ensin oma seinäkalenteli sängyn vieleen – kun sellaisen ilmaisversio tulikin postin mukana kotiin, on kakkosvaihtoehdoksi valittu läkää. Pienempi ei oikein taida edes tajuta, mistä lahja-asiassa on kysymys. Päiväkodin kautta kotiin on kyllä kulkeutunut into joulun odotuksesta, samoin tip-tap-tipit ja tuiki-tuiki-tähtöset. Joulupukkia meille ei (onneksi!) halua kukaan, aaton suunnitelmat eivät oikeastaan ole edes selvillä. Ehkä ollaan mummilassa, ehkä kolmistaan kotona. Viime vuonna syötiin jouluruokana kinkkupizzaa, availtiin lahjoja ja oltiin aika iloisia.

rauha1.jpg

Hyvä ystäväni, kaltaiseni ja vähintään yhtä kiireinen kahden lapsen lähiäiti, on tyypillinen ykkösryhmän edustaja – juurikin se äiti, joka ihan siinä sivussa ja omasta innostuksestaan luo joulutunnelmaa kuukauden etukäteen ja koko kodin täydeltä. Viime viikonloppuna kyläillessämme jo vähän yskin, kun joimme jouluteetä ja söimme joulupukin muotoisia suklaanamusia kynttilänvalossa, enkelikellon pyöriessä ja hyasintin tuoksuessa. Kestätkö? kysyi toverini. Ja kun puolitosissani puuskahdin, että pitäisköhän munkin vähän enemmän panostaa, siis niinkun lasten takia, sain ihan parhaan vastauksen: No ei tietenkään, tehän voitte vaan tulla meille kylään!

Tämä olkoon siis minun vinkkini kaikille joulutonttuiluun taipuvaisille täydellisyyden tavoittelijoille. Älä tunnelmoi, älä laskeudu jouluun, älä lavasta joulukorttikuvia jos ei siltä tunnu. Ei kaikkien tarvitse. Nauttikaa niistä, jotka haluavat joulua hössöttää, ottakaa ilo irti toistenkin ilosta. Olkaa armollisia itsellenne, olkaa armollisia muille. Olkoon joulu teille armollinen.

rauha11.jpg

PS. Koska jouluaiheisia kuvia ei meiltä oikein tahdo saada otettua (no on täällä pari mummojen tuomaa tonttua kyllä) eikä kotona ole tällä viikolla edes ollut ketään päivänvalon aikana, piti kaivella kuva-arkistoa viime vuodelta. Kas vain, silloin ollaan oltu astetta jouluisempia, tehty itse piparitaikinakin! Peilikuvastakin oikein huokuu seesteisyys, jota ei tässä ruuhkaisessa arjessa enää tahdo tavata. Mutta ennen kun alatte tuhahdella tekopyhyydelleni: piparkakkutalon on leiponut Ikea, se odotti valmiiksi kasattuna kyläpaikassa ja kaipaisi vain visuaalisen ilmeen päivitystä. Kukahan tänä vuona pystyttäisi tuollaisen torpan meidänkin tiluksille..?

Hyvinvointi Mieli DIY Ajattelin tänään