Tällä viikolla vietimme opiskeluporukkamme kanssa pikkujouluja. Areenana toimi oma kotini – ehdotin matalaa majaani pikkujoulupaikaksi ihan vaan siksi, että tiesin olevani melkoinen luonnonoikku tilavan kodin ja perheettömän arki-illan yhdistelmällä. Kattoni alle kokoontui viisitoista viestintäihmistä, tarjoilut ilmestyivät pöydälle nyyttäritaktiikalla ja riemukas illanvietto jatkui yökahteen asti (anteeksi, naapurit).

Tieto tulevista pippaloista aktivoi kadonneen kodinhengettäreni, sain kolmiomme siivottua poikkeuksellisen siistiksi, pyöritin huonekaluja parkettia pitkin ja pari ikuisuusprojektiksi muuttunutta asiaakin siirtyi vihdoin to-do -listalta tehdyiksi töiksi. Kohta kaksi vuotta väliaikaisvarastona palvellut kakkoskäymäläkin muuttui vihdoin vierasvessaksi! Tämä edellytti sekä hervottoman kirppiskuorman myymisen, pari roskiskäyntiä, pintojen puunauksen että uusien käsipyyhkeiden hankkimisen. Lapset hämmentyivät eteisen vierestä löytyneestä pikkuvessasta niin, että pesivät kotiutuessaan kädet kerrankin mukisematta.

Kotijärkkäily ja sisustushääräys toivat pintaan paitsi hien, myös monenlaisia ajatuksia. Kotioven avaaminen kuukauden tuntemisen jälkeen koulutoverille tuntui jännittävältä: onhan oma asumus aina jonkinlainen persoonan jatke, käyntikortti tai kuvajainen. Lähimmät ystävät voi päästää kyläilemään vaikka minkälaiseen kaaokseen, äitiä varten täytyy vähintään imuroida ja isompia kekkereitä edeltää aina raivokas raivaus, lattioiden pesu ja tasoille kasaantuneiden paperipinojen piilottaminen kaappien perukoille. (Ohjeistinkin pikkujouluvieraita olemaan kurkkimatta ovien taakse – vaatehuoneeseen vilkaisu olisi saattanut huojuvien roinatornien vuoksi olla hengenvaarallistakin.)

Eräs opiskelutoveri kommentoi heti, että kotini on asujansa näköinen. Kohteliaisuudeksi oli tuo kaiketi tarkoitettu, ja hyvältähän tuollainen toteamus tuntuukin. Mutta mitäköhän kotini minusta kertookaan? Ehkä sen, että pidän tilasta, selkeydestä, mustavalkoiseen yleisilmeeseen yhdistetyistä väriläiskistä ja ajattomista asioista. Kenties myös sen, että olen vähän saamaton toteuttamaan sisustusprojekteja: seinillä ei ole vieläkään tauluja tai valokuvia ja keittiö on aina enemmän tai vähemmän keskeneräisessä tilassa. Kaikki tämä kertoo ehkä myös taloudellisesta tilanteestani ja siitä, etten osaa käyttää porakonetta.

Meillä on kuulemma lapsiperheeksi hämmentävän vähän tavaraa – johtunee ihan vaan siitä, että ostan esineitä varsin harvoin ja lasten leluarsenaalikin paisuu lähinnä merkkipäivinä. Kaikelle on kutakuinkin paikkansa, arjessa kerääntyvät pyykkikasat ja lehtipinot voi helposti piilottaa näkyvistä. Käytöstä poistuvat asiat pistän kierrätykseen. Aiempaa enemmän haluan ostaa pysyviä, vuodesta toiseen miellyttäviä ja materiaaleiltaan kestäviä asioita.

Tiedän kyllä, että sisustusratkaisuistani voi haistaa jotain ihan muuta kuin pienituloisen pienperheen. Kodin interiööri on yhdistelmä lapsuudenkodista kulkeutuneita kalusteita, kirpputorilta kannettuja esineitä, Ikean huonekaluja ja hinnaltaan hirvittävää designia. Monet kalleimmista asioista on lahjoja vuosien varrelta, mutta kyllä minä olen omasta kukkarostanikin sijoittanut yhteen ja toiseenkin tuotteeseen. Jo mainituista String-hyllyistä ehdin haaveilla useamman vuoden, kunnes viime vuonna pistin veronpalautukset haisemaan hyllynpätkään. Tänä talvena toistin perinteen, ja sain kaivatun työpisteen tietokoneelleni. Mikäli mätkyjä ei lähivuosina ole luvassa, leviää hyllyjärjestelmä varmaankin holtittomasti!

Seurasin ennen paljon aktiivisemmin koteihin keskittyneitä blogeja ja luin sisustuslehtiä. En ole immuuni ihanille asioille, ja salakavalasti markkinoitujen sisustuselementtien edessä alan haluta. Pieniä esineitä, suuria muutoksia, liitutauluseiniä ja loft-asuntoja. Ymmärsin kyllä ilmiön, mutten täysin voinut sitä vastustaa. Toisto tekee ihmeitä, ja moneen kertaan silmille esitelty – ja ihan aidosti kauniilta näyttävä – esine muuttaa mielikuvista ostoslistalle. Kun elämä heilahti, muuttui toisella tapaa täydemmäksi ja rahavarat rajallisemmiksi, jäi aikaa lifestyle-blogeille vähemmän ja Dekokin kaupan hyllylle.

Kun vaivihkaa vähensin sisustusasioiden virtaa medioissani, päädyin huomaamattani varsin miellyttävään tilaan. Olen tyytyväinen siihen mitä minulla jo on – ja haaveissani osaan olla pitkäjänteinen.

Haluaisin kuluttaa kohtuudella, jättää hyväksyttävän hiilijalanjäljen jälkeeni ja opettaa lapsillekin sen, ettei onnea osteta kaupasta tai kaikkea haluttua haalita omaan omistukseen. Toisaalta tuon mielelläni esille kauniita asioita, siistin ja silmää miellyttävän kodin merkityksen ja iloitsen uusista löydöistäkin. Yritän kuitenkin opetella suhtautumaan täydellisiin sisustuksiin kevyemmin, kuin kulutettavaan kulttuuriin. Voin nauttia taidolla ja taloudellisilla panostuksilla remontoidusta ja sisustetusta kodista, mutta minun ei ole pakko saada itselleni samanlaista, tai edes mahdollisuuksia samanlaiseen.

Itse asiassa minun ei ole pakko saada kuin ruokaa, rakkautta ja mielekästä täytettä päiviini. Ei sesonkisisustusta, uutta verhoilua kauden muotiväreissä tai edes design-klasikkoa, joka kestää vuosisatoja.

No, myönnetään. Kyllä minä vähän hihkuin, kun vintagekauppa Kätköstä ostamani Artekin tuoli tuotiin ovelleni ja istahdin uudelle työpisteelleni näpyttelemään etätehtäviä. Tuossa tuolinpahasessa ehkä yhdistyykin se, mitä haluaisin kotini minusta kertovan: kun esine on kaunis, kestävä, kierrätetty ja todelliseen tarpeeseen ostettu, sievä ja sille asetetun tehtävän täyttävä, säilyy siitä syntyvä mielihyvä maksutapahtumasta monta vuotta eteenpäinkin.

Pikkujouluissa toki muistin mainita, että olohuoneeni raitamaton, String-hyllyjen ja valkoisen sohvan muodostama pyhä kolminaisuus on se blogikodin nurkka, jossa lavastettua ja kiillotettua kulissielämääni elelen. Oikeastihan majailen tupakansavulla sisustetussa yksiössä Tesomalla ja stringeillä verhoan jotain ihan muuta kuin olohuoneen valkeita seiniä. Ja tiedättehän, sotkut saa aika helposti cropattua kuvan ulkopuolelle ja parin sekunnin stailauksella sohva muuttuu leivänmuruilla kuorrutetusta lelumerestä seesteiseksi sisustusihmeeksi. Kuka bongaa kuvista pyykkitelineen, ja kuka arvaa, miksei keittiön tasoilta ei ole yhtään otosta?

Mitä sinun kotisi kertoo sinusta? Onko sinun pakko saada?