Bonuskortti
Aamun avautuminen värjää taivaan kosken takana samoilla sävyillä, jotka nelivuotias valitsisi vesivärityöhönsä. Auringonsäteet heijastuvat ikkunasta tietokoneen näytön kautta sokaistuviin silmiin, mutta kukaan ei halua kääntää kaihtimia kirkkauden tielle. Mustin talvi on taittunut, marraskuun surut on suolalla sulatettu ja joulun keinovalo vaihtunut luonnon omaan hohtoon. Tammikuun viikot ovat tarkoittaneet arkeen asettumista, uusperheen uomiin upottautumista, työtahdin takomista.
Perhekalenterin rivit täyttyvät työvuoroista ja tanssitunneista, kotona on kokeiltu yhtä sun toista kokoonpanoa ja kaikki totuttelevat uusiin päivärytmeihin. Minä olen vuorotellen ikävöinyt lapsia ja setvinyt niiden välisiä riitoja, myhäillyt aamulla viereen kömpivälle miehelle ja ihmetellyt kotiinpalatessa ikkunasta näkyvää valoa. Keskiviikkoisin on tehty pannaria kuten ennenkin (pellillinen vaan katoaa vähän nopeammin kuin ennen), joka toinen torstai hiljennymme tyhjenneessä kodissa ja kippistämme kaksin saunavuoron kunniaksi.
Välillä on vaikea tietää, miten päin olisi, mitä kuuluisi tuntea, kenet huomioisi ja kuka ymmärtäisi että voi samaan aikaan olla onnellinen uudesta ja kaivata mennyttä. Sitä miettii miten riittäisi, kuinka osaisi, mihin tämä tie vie ja osataanko olla onnellisia. On samassa epävarmuuden ja itsevarmuuden aallokossa kuin esikoisen synnyttyä, kuin kätilö olisi ojentanut syliin uudenlaisen arjen, jättänyt vain hoito-ohjeet tulostamatta ja jälkitarkastuksen sopimatta.
On hetkiä, jolloin selässä kulkevat onnenväreet. Kun eteiseen kirmaa kolme iloista lasta, kun kaikki asettuvat sohvalle elokuvan eteen, kun laumamme herättää hilpeyttä lähikahvilan lounaspöydässä. Kun mies ottaa illalla kainaloon ja suukottaa aamulla unesta möhnäistä suuta. Kun kuopus kysyy tiedäkkö kuka on mun paras äiti tai kun esikoinen yllättää halaamalla. Kun saan kunnian letittää vaaleatkin hiukset ja kuulla olevani rakas.
Sitten on niitä sekunteja, jolloin tekisi mieli perua koko homma, itkeä vanhalta vuokraisännältä koti takaisin ja palata aikaan, jolloin sai olla helposti määriteltävä kolmikon päävääpeli ja vastuussa lastensa arjesta.
On myös hetkiä, jolloin päästä purkautuu tunteiden sotkuinen lankakerä väärästä päästä. Yhtenä aurinkoisena päivänä onnistuin aloittamaan riidan olohuoneen sisustuksesta, vaikka oikeasti olisin kai halunnut kertoa etten aina tiedä mikä on paikkani missäkin perheessä. Toisen lapsi saa ikävöimään omia, kolmen lapsen kaaos taas saa kaipaamaan pientä hiljaista hetkeä. Kaupungilla kävelevät vauvaperheet ja lähipiirin iloiset lisääntymisuutiset saavat suremaan omaa keskenmenoa, vaikka väitän olevani kuitenkin enemmän helpottunut kuin katkera kohdussani kasvaneesta tyhjyydestä. Kuten aina, tunteet kiitollisuudesta kipuun ja rakkaudesta riittämättömyyteen tulevat itsestäni ulos itkuna ja karkaavat kyyneleinä. Niihin auttaa aika, avautuminen – ja kainalo.
Sain juuri luettua Leena Paasion kirjan Melkein äiti. Omaan arkeeni suorastaan karmivalla tavalla samaistuttavan takakansitekstin vuoksi poimin opuksen aamulla kirjastossa lukupinoni päällimmäiseksi. Kirja ei taideteoksena ollut ikimuistoinen tai sykähdyttävä, mutta kutakuinkin kaikki kirjan tapahtumat, henkilöhahmot ja tuntemukset osuivat johonkin itse kokemaani. Ehkä meillä uusiolaumalaisilla on loppujen lopuksi suhtkoht samanlaiset matkat kuljettavina ja itkut itkettävinä? (Tai sitten kirjailija on meidän elämää salaa seurannut stalkkeri, mikä on toki ihan mahdollista sekin.)
Vaan mihin lokeroon nyt itsensä pudottaisi? Uusperheen äiti kuulostaa yhtä hulvattomalta kuin pelkkä äiti kuusi ja puoli vuotta sitten synnytyssalissa tai yh-äiti nelisen vuotta sitten. Kun muuttopäivänä puoliso kertoili rappukäytävässä avovaimosta, en heti hoksannut sen tarkoittavan minua. Ja kuten Paasion kirjassakin muistutetaan, ei meillä tässä erojen ja jaettujen lasten luvatussa maassa vieläkään ole kelvollista sanaa ”isän uudelle puolisolle” tai ”puolison lapselle”. Meillä puhutaan uusista perheenjäsenistä bonuksina, ja yhteinen S-tilikin tätä järjetöntä ruokakaupparuljanssia hallitsemaan on jo hankinnassa.
Tänä aamuna vetkuttelin raitalakanoissa kunnes pimennysverhojen raosta kuiskutellut kalpea aurinko pakotti kahville. Hain kirjastosta seuraa ja kaivauduin sohvanmutkaan. Olin kuvitellut tekeväni vähän kotitöitä ja palkitsevani puhtaan kodin tuoreella tulppaanikimpulla. Mutta mies olikin ehtinyt jo imuroida edellispäivänä enkä raaskinut setviä pöydälle jäänyttä askartelukollaasia. Ehtii kai huomennakin.
