Pariisin piti olla rakkauden kaupunki

Liian lähellä tapahtuu liian kauheita. Vihaa, väkivaltaa, tuskaa ja terroria. Pahuudella kylvetään pelkoa, kahden rintaman väliseen kuiluun pudotetaan viattomia vainajia. Kuoleman kuusta tuli nimensä veroinen, kolmastoista perjantai on nyt paljon enemmän kuin mustien kissojen tuomaa epäonnea.

 

Kun pysähtyy puoli yhdeksän uutisten eteen tai avaa aamun lehden, olisi helppoa vajota epätoivoon. Menettää uskonsa hyvyyteen, nähdä maailma sysimustana. Ilmastonmuutos, islamismi, merten muovijätteet, militarismi. Perhesurmat ja putoava bkt, työttömyys ja turvapaikanhakijat. Missä on ilo, valo ja vapaus?

Jos taas on tullut omassa pienessä elämässään petetyksi ja pettyneeksi, olisi helppoa kallistua kyynisyyteen. Valita pessimismin turvallinen pumpuli, josta puuttuvat sekä pettymykset että pienet ilot – juuri ne, jotka koko Telluksen tasolla kutistuvat mitättömiksi ja menettävät merkityksensä.

 

Viime päivinä ystäväni ovat saaneet osansa hölmöistä hymyistäni. He ovat onnitelleet kyvystäni heittäytyä, innostuneet kanssani. Hekin ovat tarttuneet niihin hetkiin, jotka ovat tuntuneet hyvältä iholla ja sen alla. Itse olen tuntenut kiitollisuutta siitä, kuinka omille epävarmuuksille ja onnenpurkauksille löytyy heijastuspinta lähipiiristä. Ja kun rajan takana syntyy ruumiita, tuntuvat omat rakkaat entistä tärkeämmiltä.

 

Eilen kävelin lasten kanssa leikkipuistoon. Mielessä pyöri Pariisi, silmien takana pakotti yskän ja ahdistuksen vuoksi valvottu yö. Haaveilin kahvilassa odottavasta take away -lattesta ja kävin neuvotteluja pullaoptiosta. Yhtäkkiä jouduin hidastamaan tahtia, sillä edessämme käveli vanhempi verkkainen pariskunta. Beiget syystakit, huopaiset hatut, käytännölliset kävelykengät. Miehellä kädessään puolisonsa punainen käsilaukku ja marketin muovikassista pilkottanut ristikkolehti. En lähtenyt ohittamaan, vaan askelsin hitaammin ja hymyilin lähes ääneen. Huomasin katsovani omaa unelmani selkämystä.

Kävelimme Tammerkosken kuohujen yli, ohitimme kymmenet siltaan kiinnitetyt rakkauslukot ja senioripari otti toisiaan kädestä kiinni.

Olen joskus väittänyt, etten usko mihinkään. Koska en ole kohdannut jumalia, otan horoskoopit huumorina, kieltäydyn kohtaloista ja sen yhden oikean olemassaolosta. En nytkään osaa rukoilla rauhan puolesta, tyydyn vain tahtomisen voimaan. Mutta uskonhan minäkin johonkin: rakkauteen. Tänäänkin, yhdessä kaikkien trikolorin väreissä valoisampaa maailmaa toivovien kanssa.