Pärjäämisestä ja hammasväleistä
Minun on kai aina ajateltu pärjäävän.
Lähdin 16-vuotiaana vuodeksi vieraaseen maahan, osaksi vierasta perhettä, osaamatta uusien sisarusteni tai luokkatovereideni kieltä. Istuin lentokoneessa yksin, koin kulttuurishokin kaikki kohdat lihomisesta lähtien ja selviydyin sellaisistakin asioista kuin lukion fysiikan suullinen koe tanskaksi. Seuraavana suvena palasin kotimaahan rohkeampana versiona itsestäni, ahmin ensimmäiseksi ateriaksi kunnon ruisleipää, join olutta kuin juutti, nimitin ovenkahvaa käsiotteeksi ja kirosin for fanden kun kolautin varpaani kynnykseen.
18-kesäisenä muutin omaan kotiin, piskuiseen vuokrayksiöön jossa oli paljon vapautta ja aina liikaa tiskattavaa. Selviydyin sähkölaskuista ja viiden euron viikkoruokabudjetista, jopa siitä kun jotenkin kummasti vanhojentanssien jatkoilta kotiini päätyi kokonainen rokkibändi. Soittajat keittivät keittiössäni makaronia (ei minulla kai muutakaan tarjottavaa ollut) ja jättivät ketsuppitahraisia ruokakippoja sinne tänne.
Kymmenen vuotta sitten muuttokuormani matkasi yliopisto-opintojen vuoksi satoja kilometrejä täysin tuntemattomaan kaupunkiin. En ihan tiennyt mitä olin menossa opiskelemaan, muttei se onneksi ollut muillekaan aivan selvää. Seikkailin kampuksella, enkä ikinä oppinut rakennusten nimiä tai kirjaimia kunnolla.
Reilasin rinkkani kanssa Euroopan halki, tein ystävän pariisilaisessa homeisessa hostellissa ja nukuin matkustajalaivan kannella kun se seilasi Italiasta Kreikkaan. Yhden kevään vietin Budapestissa. Ostin junalippuja unkariksi, esitin olevani oikeustieteen opiskelija vaikken ollut koskaan lakikirjaa avannutkaan. Matkustin ympäri Balkania, vastasin kymmenettä kertaa yes kun hostellitoverit toistivat tuttua huokailua You travel alone? But you are a girl! And so small! Yöjunissa pidin rahavyöstä tiukasti kiinni, Kroatian rannikolla jostain löytyi aina sopiva mummo joka tarjosi majoitusta.
Kerran olin kesätoimittaja, toisen tiedotusharjoittelija ministeriön kumisevilla käytävillä. Opettelin ajamaan skootterilla ja kirjoittamaan nasevia otsikoita. Laadin tekstejä veroista ja valuutoista, haastattelin alivaltiosihteeriä ja yritin olla laukomatta virallisia vitsejä.
Sitten sain lapsen, kohta toisenkin. Kakkoskierroksella kannoin kohdussani vajaat kolme kiloa huolta. Oli rajoitteita, riskejä, seurantaa ja niin monta ultraa että neuvolakortti loppui kesken. Kärräsin kaksivuotiasta kerhoon ja takaisin, sain supistuksia kun vain ajattelinkin seuraavaa askelta. Itkin paljon, en edes muista mitä kaikkea.
Sitten maailma musteni joksikin aikaa. Kun olin kertonut avioerostamme, äitini oli kuulemma todennut isälleni että kyllähän Sanna pärjää. Ei kuulemma epäilystäkään, vaikken varmasti niissä tiloissa järin jaksavalta vaikuttanut. Jollain piilevällä perusvoimalla sain itseni ylös surusta ja suosta, löysin kolmikollemme kodin ja tein elämästämme taas onnellista.
Aina välillä joku muistuttaa, kuinka hyvin olen pärjännyt kahden lapsen kanssa. En ehkä ole sitä itse huomannut, tässähän tämä menee kun kerran on pakko. Nyt jo hetkittäin bongaan itseni hyvinkin helposta elämästä, jossa illan voi viettää sohvalla koomassa somettaen vaikka lapset olisivatkin kotona.
Pärjään siis kotona (vaikka talouden tämänhetkisestä siisteystasosta voi ehkä toisin päätellä), töissäkin kai. Aina välillä, kun tunnen olevani hidas hömelö, muistutan itselleni ettei esimiehen olisi ollut mikään pakko palkata minua. Teen siis taatusti jotain oikein! Eilen astuin ensimmäistä kertaa kouluttajan saappaisiin, tuputin tuvalliselle viestintäihmisiä WordPressin perusteita enkä mitenkään osannut vastata kaikkiin kysymyksiin. Kiitosten sijaan muistan tietysti parhaiten kehitystä vaativat kohdat, tässä asiassa haluan tehdä enemmän kuin vain pärjätä.
Tämän pärjäämistarinan pitäisi kai edetä täydelliseen romahtamiseen, kiltin kympin tytön tai minkä lie huijarisyndrooman (jota kyllä kutsun ihan vaan huonoksi itsetunnoksi) huomaamiseen. Ehkä minun on aina ajateltu pärjäävän, ehkä uskon sen jo itsekin. Miksen pärjäisi? Saatan olla haparoiva tai epävarma, jännittää uutta niin että vatsaa vääntää tai surra mennyttä niin että silmäkulmat mustuvat – mutta tajuan sen, että oma onni ja tämä kaikki ilo tässä ympärillä on tehty itse elettäväksi.
Voisin toki viettää päiväni murehtimalla eroperheen lasten tulevaisuutta tai valvoa öitä vatvomalla ensi vuoden töitä ja toimeentuloa. Voisin surra sinkkuäitiyttä enemmänkin kuin parin blogipostauksen verran, tuijottaa aamut työttömyystilastoja ja illat tiliotetta tyypertyneenä. Sen sijaan innostun, kun yliopiston professori ehdottelee tohtoriopintoja. Rakastun, vaikka tiedän että todennäköisyys sydänsuruihin on surkean suuri. Ehkä pärjäämisen salaisuus onkin siinä, että jätän riskilaskelmat tekemättä, hyppään vaan jos siltä tuntuu ja parantelen haavani pikavauhdilla – ja apujoukkojen avulla, tottakai.
”Sun pitää vaan päästä yli siitä, että se olis jotenkin liian hankalaa.”
Tästedes pidän elämänohjeenani tuota virkettä, jonka viisas Tipotien tietäjä minulle viime keskiviikkona lounasaikaan lausui. Kyseessä saattoi olla keskustelu hammaslangan käytöstä, mutta eihän kontekstilla ole merkitystä kultaisessa säännössäkään. Suuhygienistin sanat kaikuvat mielessäni, kun mietin tulevan viikon työtehtäviä, ensi vuoden eskaritaivalta, roskien vientiä tai ylipäänsä tätä elämää. Ehkä lupaan jatkossakin vatvoa vähemmän ja tehdä enemmän, lopulta sitä aina huomaa pärjäävänsä kuitenkin.
(Lupaan myös yrittää pitää hammasväleistäni parempaa huolta. Ja jatkaa karkinsyöntiä ihan samaan malliin kuin ennenkin – sokerihiireydestä huolimatta kun suussani ei ole vieläkään ollut yhtään reikää.)