Roskia ja ruusu läheltä
Yleisen elämäni hallinnan tason voi helpoiten päätellä siitä, mitä kaikkea jääkaapistani löytyy. Nimensä mukaisesti sinne hyvin usein jää asioita, ruokamaailman fossiileja jotka painautuvat kiinni pisaraiseen takaseinään. Hyvinä kausina tuo hyytävä kaappi kätkee sisäänsä tuoremehua ja luomumunia, tofua ja eilen tehdyn linssikeiton. Huonompina nakkipaketti tervehtii hyllytoveriaan pinaattilettua ja edelliskuun päivämäärillä varustetut maitotölkit seisovat asennossa ovenpielessä niskalaukausta ja viimeistä leposijaa odottaen.
Kun asetuin asumaan kolmistaan lasteni kanssa, roskien viemisestä muodostui aivotyötä vaativa ongelma. Se piti ajoittaa vapaailtaan, muistaa ottaa mukaan to do -listaan. Napata vaipparoskis mukaan jumppaan mennessä, käydä kippaamassa biojätteet kun lasten isä vielä hetken odotti eteisessä. Useammankin kerran pyysin ex-puolisoa viemään roskapussin mennessään, vaikkei hänellä tietenkään ollut avainta jätekatokselle.
Pienestä, arkisesta, paskaisesta hommasta tuli symboli uudelle arjelle ja sen älyttömyydelle. Kyllähän tässä elämässä olisi muutakin mietittävää kuin oman kotitalouden jätteiden jatkokäsittely.
Kun sitten jälkikasvu vähän kasvoi ja lapsivapaat viikonloput ilmestyivät elämääni, huomasin saman sunnuntairituaalin toistuvan. Pari tuntia ennen lasten kotiutumista tyhjensin jääkaapin jäämistöt, kuskasin roskikset ulos ja raijasin ruokakaupasta viikon tarpeet valmiiksi. Sitten istuin sohvalla irtokarkkipussin kanssa ja yritin selvittää, oliko tuntemani kummalinen tunne äidillistä ikävää vai ärtymystä siitä, että lapset ihan kohta soittaisivat ovisummeria.
Tänä aamuna heräsin tuntia ennen lasten saapumista (voi päiväkoti, kuinka sinua jo kaipaankaan). Päässä tuntui ravintolaillallisen juomatarjoilu, kankeassa kehossa toissapäiväinen tehojumppa. Eilisen verran niskassa viiltänyt noidannuoli sentään oli pelästynyt viinin, Buranan ja kauratyynyn pyhää kolminaisuutta. Rattaiden rengas on edelleen rikki, yritin psyykata itseni kasvatuksellisesti tärkeään kiireettömään ruokakauppakäyntiin.
Pesin hampaat, puuteroin naaman. Avasin jääkaapin ja kippasin roskapussiin kaiken syömäkelvottoman. Lähettelin anteeksipyyntöjä ilmastolle ja ympäristöjärjestöille, kun tajusin ylähyllyllä nököttäneen avaamattoman jauhelihapaketin, jota kukaan äiti ei ollut muistanut suorittaa soosiksi asti. Kirosin alahyllylle valuneen epämääräisen einesnesteen, hymähdin turkkilaisesta ravintolasta mukaan pakatulle jälkiruokalajitelmalle. Baklava on vielä syömättä.
Pidätin refleksinomaisesti hengitystä kylpyhuoneen roskapussin kohdatessani, kaipasin hetken kaksivuotiasta mutten hänen pottakriisiään. Näyttelin jo valmiiksi kohtauksen, jossa vaihdamme kuulumiset: lapsilla kaikki ok, minullakin ihan kiva ilta. Ruoka oli hyvää, tosi tunnelmallinen ravintola. Ehkä se joskus on luonnollista, että istumme samassa päivällispöydässä.
Avasin kaihtimet, päästin kylmän valon ja kesäisestä kaukana olevan tuulen parvekkeelta sisään. Kannoin roskat ulos, toivoin etten kohtaisi naapuriasunnon partaista hipsteriä ellei hän olisi erityisen mieltynyt kiukkuisiin naisiin ilman rintaliivejä. Kaupassakin olisin käynyt, jos se pirulainen olisi auennut ennen yhdeksää.
Paahdoin leipää, keitin kahvia. Otin muutaman valokuvan ja laitoin Coldplayn levyn soimaan. Kirjoitin. Mietin, sanovatko kuvat tai sanat kenellekään samaa kuin minulle, jos en selitä.
Pöydälle jäänyt piirustuspaperi on sutattu täyteen punaista: minäkin luulin, että siinä näkyy viisivuotiaan kokema turhautuminen ja vuosikausien terapiaa vaativa epäreiluuden kokemus, kun yhden aamupäivän verran eväsin lapsilta pääsyn television eteen ja tietokoneelle. Sinkkosen lempeää hymyä kasvoilleni irvistellen kuuntelin tuntikausia (?) jatkunutta kitinää, väninää, itkua ja raivoa siitä, kuinka hinä haluan Haitaa tai mutta kun minä tykkään siitä ruudusta. Kun pienet sitten päätyivät pöydän ääreen piirtelemään (kuinka kehittävää!), toinen taiteili minulle kukkasia ja toinen tuon punaisuuden. Ja ei, se ei ole raivoa, vaan ruusu läheltä.
Summeri soi. Kohta oveltani kuuluu kikatusta. Ja juuri nyt alkoi aurinko paistaa.