Ruuhkavuosirakkautta
Ruuhkavuodet. Kliseeksikin kauhtunut käsite, jolla voi helposti perustella liikuntaharrastusten laiminlyönnin tai ystävien yhteydenpidon unohtamisen. Ruuhkassa rynnitään ripsivärit vähän sinnepäin sudittuina tarhanportilta työpaikalle ja kaupan kautta kotiin, aina on joku lapanen hukassa tai hammaslääkäri jäänyt varaamatta. Töissä ei saa turistettua itsestään sataa prosenttia, kun mielessä pyörii kurahousut, vasukeskustelut, kotiin jäänyt kuumeinen lapsi tai muu metatyö. Kotona selailee sähköpostia samalla kun paistaa jauhelihaa italianpataa varten ja laiminlyö yksin legoilla leikkiviä lapsraukkojaan.
Tai sitten: huikean hektinen mutta myös tasaisen turvallisen arjen täyttämä elämänvaihe, jossa voi tuntea olevansa tärkeä monella taholla ja ennen kaikkea itselleen.
Kuiskasin viime kesänä olevani varovaisen kiinnostunut kuntavaaliehdokkuudesta. Syksyn edetessä ajatus alkoi kuitenkin tuntua mahdottomalta: ei tähän kalenterikaaoksen mahdu kampanjointia, koska minä muka pääsisin kokoustamaan tai torille tulevia äänestäjiä tapaamaan? Toki kolmekymppisenä akateemisesti koulutettuna naisena on paikallaan myös epäillä omaa osaamistaan: kun enhän minä mistään mitään kuitenkaan tietäisi.
Sitten sain kuulla, että höpsis. Olen asiantuntija omalla alallani ja elämäntilanteessani – vähän niinkuin ne muutkin wannabe-valtuutetut. Tekemällä oppii kuulemma myös kunnallista päätöksentekoa. Muutaman tovin asiaa makusteltuani aloinkin uskoa, että itse asiassa voisin olla aika hyvä ajamaan kaltaisteni etua: ainakin voisin puhua ruuhkavuosissa rämpivien, työn ja perheen onnellisesta yhdistämisestä haaveilevien ja kaupunkikulttuuria kunnioittavien pienten lasten vanhempien puolesta.
Omiin ruuhkavuosiini toivon rauhaa ja rakkautta. Osin näihin tavoitteisiin koitan päästä omilla valinnoilla: teen lyhyempiä työpäiviä, jotta lasten päiväkotipäivät eivät venyisi turhan pitkiksi ja jotta ehtisin iltaisin muutakin kuin tuskailla ajan riittämättömyyttä. Olen myös valinnut asuinpaikan, jossa arjen pyhän kolminaisuuden eli kodin, työpaikan ja päivähoidon välillä voi liikkua sutjakkaasti joko kävellen tai julkisilla kulkupeleillä. Kenties harhaiset kuvitelmani kertovat, että aikaa säästyy ja stressiä vähentyy kun perheen ei tarvitse sompailla ruuhkassa sinne tai tänne. Haaveissa siintää myös mahdollisuus ulkoistaa kotitöistä tympeimmät, eli tilata siivous ja ruokakauppareissut.
Osa oman arkeni helpottajista on tietysti onnenkantamoisia tai tuuripelillä työstettyjä. Työpaikkani tuntuu vielä tälläkin vuosikymmenellä olevan poikkeuksellisen joustava: olen saanut itse määritellä työaikani, etätyö on ilmoitusasia ja palkkaneuvotteluissakin olen pärjännyt mainiosti. Koitankin muistaa, että kaikki eivät voi työskennellä ketterissä ohjelmistofirmoissa – tai ylipäänsä missään. Työelämän soisinkin muuttuvan sellaiseksi, jossa kunnioitetaan työntekijöitä ihmisinä ja ymmärretään erilaisia elämäntilanteita. Työelämän joustoja on peräänkuulutettu jo pitkään, mutta yhä vain monelle vaikkapa osa-aikatyön tekeminen lasten ollessa pieniä on turhan työlästä ja kannattamatonta.
Ehdin kokea oman osani yhden vanhemman perheen arjesta, mikä tietysti tuo oman twistinsä ruuhkavuosi-käsitteeseen. Toki sinkkuäitinä säästyy parisuhteen vaalimispaineilta, mutta yksin arkea pyörittävälle kasaantuu helposti turhan iso kuorma kannettavaksi, varsinkin jos tukiverkot ovat löystyneet. Jonkun soisikin muistavan, että lapsiperheitäkin on niin monenmuotoisia: kaikkia ei auta tasaisemmin jaetut perhevapaat, vaan toisille vaikkapa kaupungilta saatava kotiapu tai sairaan lapsen hoitaja voi olla se oikea pelastus. Omasta mielestäni yksi tärkeimpiä ruuhkavuosien rauhoittajia ja perheiden pelastajia on laadukas päivähoito ja välittävä varhaiskasvatus. Kun lapset voi aamulla hyvästellä turvallisen tarhan eteisessä, eikä tarvitse tuskailla vaihtuvia hoitajia, ylitsepursuavia hoitoryhmiä tai hometta huokuvaa päiväkotia, sujuu työpäiväkin huolettomammin.
Tärkein ruuhkavuosirakkauden reseptin ainesosa taitaa kuitenkin tykyttää omassa mielessä. Sanottakoon sitä sitten armollisuudeksi, riman laskemiseksi tai keskinkertaisuuden hyväksymiseksi: elämästä saa aika paljon onnellisemman, kun ei kaiken aikaa pyri kohti täydellisyyttä tai suuria tavoitteita vaan antaa tämän hetken kaikessa vajavaisuudessaan riittää. Olkoon se hetki vaikka ne kolme sekuntia, kun lapsi kiittää pinaattiletuista ja kantaa lautasen itse tiskipöydälle. Tai se eteisessä haalarikaaoksen keskellä puolisolta saatu suukko. Tai vaikkapa se yksi ilahduttanut sähköposti niiden kahden pieleen menneen työtehtävän välissä. Ja kuten työterveyshoitajani mukavasti totesi: jos kerran viikossa pääsee jumppaan tai lenkille niin sekin on ihan hyvä.
Ehkä oma ruuhkahuippuni on vasta edessä, ehkä tulevaa liikennekaaosta ei pelasta edes Tampereelle rakennettava raitiotie. Ja juuri nyt, kun istun yksin kotona salmiakkia mussuttamassa ja katselen Voice of Finlandia, en toki kovin ruuhkaiselta vaikutakaan. (Tai sitten minusta huokuu raivostuttava itsetyytyväisyys, kun olen ihan rasittavan rakastunut puolisooni, koska en vuoroviikkovanhempana voi tänään hermostua lapsiini tai koska olen juuri saalistanut metatyömitalin ja varannut yhden neuvolan, kaksi hammaslääkäriaikaa ja tilannut päiväkotivalokuvat kaksi päivää ennen deadlinea.) Mutta työn ja perheen ja toisenkin perheen yhdistämisessä olen kyllä ihan kohtalaisen ookoo.
Kerro sinä seuraavaksi: miltä ruuhkavuodet tuntuu, mitä niistä muuttaisit?
PS. Lisää kuntavaalijupinaa löydät osoitteessa http://sannasaarikangas.fi