Sata salamaa

Tätä ei kai suomalainen nainen sanoa ääneen, mutta kokeilen: olen tyytyväinen itseeni. En ihan tiedä onko kyseessä viimeisen vuoden aikana kerryttämäni ja kupolia kirkastanut koulutuspääoma, elämääni tulleet arvokkaat ihmiset, kolmosella alkavat ikävuodet vai työelämän tyrskyissä uusille vesille purjehtinut itseluottamus. Ehkä kaiken sen kombinaatio. Joku on työntänyt selkärankaani injektioruiskun verran itsevarmuutta ja kohentanut ryhtiä.

Älkääkä käsittäkö väärin. Kyllä minä kriiseilen vyötärölle kertynyttä lisäkerrosta ja ansioluettelosta puuttuvia pisteitä siinä missä muutkin. Halajan hyväksyntää herrasmiehiltä ja menen pähkinöiksi positiivisesta palautteesta, koska pelkkä oma vakuuttelu ei aivan riitä. Tiedän olevani tyttöystävänä hankala ja äitinä kiintymysvanhempien rimojen alta ryömivä. Voisin olla viisaampi, vihreämpi, aikaansaavampi ja edes joskus viedä kartonkiroskat ennen kuin äitini tulee kylään ja kauhistelee tiskialtaan laidoilla tursuavia kauramaitotölkki-installaatioita. En koe itseäni täydelliseksi, muttei onneksi tarvitsekaan.

Jotain on kuitenkin tapahtunut. Huomaan olevani hyvä, aistin olevani arvokas. Tunne yltyy, kun lapsi sanoo ihanaksi, heila herkuksi tai esimies toteaa että on mahtavaa kun meillä on toi Sanna hoitamassa viestintää. Mutta väittäisin, että kahdeksankymmentä prosenttia tyytyväisyyden tunteesta täytyy kummuta omista sisuskaluista, pienestä pääkopasta jossa ihan hyvä, mutta ja enhän minä nyt kuitenkaan ovat kiellettyjen aloitusten listalla ja egolla on oikeuskin kohota täyteen mittaansa.

Olen viime aikoina mennyt ja tehnyt paljon. Ilmoittautunut tapahtumiin, astunut juniin, tavannut ihmisiä ja lähettänyt tekstejä. Olen harpannut pois mukavuusalueelta, ollut äänessä (ehkä liikaakin) ja innostunut tulevaisuuden tuntemattomista mahdollisuuksista. Koittanut valaa samaa sokeaa uskoa omiin kykyihin muihinkin, toivonut että osaavien ihmisten (naisten) joukossa osattaisiin nostella omia kissanhäntiä ja rohkeasti kailottaa kykyjä muillekin. Ehdotin aamupalalla, että voisin tarjota kiertävän työpisteen kaikille, jotka haluavat kohottaa itsevarmuuttaan: parikymppisten miesten keskellä työskentelyn aikana olen oppinut, ettei omaa osaamistaan pidä pimitellä tai väheksyä. Nuo nuoret neronpoikaset valitsevat tittelikseen päällikkö, sanovat kaikkeen kyllä ja opettelevat sen, mitä eivät vielä täysin hallitse.

Olen viime aikoina myös puhunut paljon suhteista. Ihmissuhteista, parisuhteista, panos-tuotos -suhteista, toimittajasuhteista. Lyhyistä suhteista, pitkistä suhteista, avoimista suhteista, päättyneistä suhteista. Olen hoksannut, että omissa suhteissani on aina paikalla, noh, minä itse. Samalla kun ärsyynnyn ihmisiä luokittelevista lokeroista ja määritelmillään käytöksensä oikeuttavista suorista ihmisistä tai herkistä ihmisistä, tunnustan itselleni että olen minäkin tietynlainen. Olen ehkä mukautumiskykyinen, kun otan jonkin niinkin vieraan asian kuin avoimen lähdekoodin yhteisön omakseni, muutun Linux-uskovaiseksi ja kerään kiksejä koodinpätkistä. Että voin ystävystyä hyvin erityyppisten ihmisten kanssa, että voin olla sekä kaupunkilainen että maalta, järkevä ja hölmö, arka ja uskalias, kiltti ja tuhma. Mutta pohjalla on aina minun peruskallioni, se jonka päällä täytyy vaan osata tasapainotella: mietin liikaa, analysoin aivoni puhki, kritisoin kaikkea, tunnen täydesti ja luulen (siis tiedän) aina olevani oikeassa. Jos joku tämän kanssa pärjää, niin onnittelen – en aina itsekään kykene samaan.

Itsetuntemuksen uuden aallon olen huomannut pienistä asioista. Ei liene sattumaa, että onnistun viestimään hiusvisioni niin, että nykyisin poistun kampaajalta tyytyväisenä hymyillen enkä pakene lähimpään vessaan sukimaan haituvia oikeille paikoille ja katumaan parturinkaivoon kadonneita kolikoita. Että olen viimeisen vuoden aikana löytänyt täydelliset farkut ja luonut vaatevaraston, joka aiheuttaa kriisitilanteita vain pyykkipäivinä. Ja kaiken kukkuraksi – ja tämä on mullistavaa – olen oppinut hymyilemään valokuvissa niin, että etuhampaat näkyvät mutteivät hävetä. Vihdoin myös paljastan itselleni, että se minä, joka vuosi tai kaksi sitten naureskellen vouhkasi ettei todellakaan haaveile enää mistään vakavasta parisuhteesta tai tylsästä perhe-elosta, nimenomaan kaipaa jauheliha-arkea ja yhteistä unelmaa hautaan asti kestävästä rakkaudesta.

Eilen verhosin itseni hopeanväriseen, kauttaaltaan kimmeltävään ja aivan liian lyhyeen mekkoon (Sehän on tunika! En kommentoi.). Kyseenalaistin vaatevalintaani ja arvoin viimeiseen asti leikkaanko selässä killuvan hintalapun pois vai palautanko kolmenkympin kriisiä huutavan silakkapuvun takaisin kauppaan. Ryhmäpaineen kannustamana vietin illan mekossani heijastimen lailla hohtaen, ja tunsinkin oloni hyväksi. Juhlimme markkinointikilpailun voittoa porukalla pizzalla ja poksautimme luonani kuohuviinipullon jos toisenkin (ja kuudennen). Baaritiskillä tilasin valkoviiniä, niin paljon kuin sitä saa ja herätin kateutta täysinäisellä viinituopilla jonka ansiosta ei tarvinnut jonottaa omaa vuoroa toiste. (Ensi kerralla koetan olla sivistynyt ja sanoa 24 senttiä, etten kuulostaisi aivan rappioruusulta.) Puolenyön paremmalla puolella Pakkahuoneella kaikui korviavihlova kiljunta, peto oli irti ja sata salamaa iski tulta, minä jorasin jalkani tohjoiksi ja mekko nousi aivan varmasti vesirajan tuolle puolen. Kun yökyläkaverin kanssa kipsuttelimme Hämeenkatua pitkin kotiin kolmelta yöllä, lauloin aivan niin kuin oisin mennyt biitistä sekaisin ja varmaan olinkin.

Itsevarmuus, ammattiylpeys ja omiin kykyihin uskominen välkkyivät verkkokalvoille vuosikymmenen parhaassa lavashowssa. Röyhkeydessään rakastettavan omanarvontunnon saattoi haistaa Antti Tuiskun hiestä, ja ehkä samantyyppiset pisarat kimmelsivät myös omassa niskassani, uuden ruusukultaisen (opin termin kampaajaltani) kuontaloni alla.