Se on sun syys

Perjantaina simahdin hetikohta saunavuoron jälkeen, taisin tuhista unta jo ennen kuin lastenhuoneen iltasatu oli luettu loppuun. Aamulla autoin kantamaan tavaroita takaluukkuun ja vilkutin heipat Kainuun matkaajille. Pyöräilin puolityhjillä renkailla tapaamaan lapsiani, join kahvia keittiössä ja koitin väistellä kun kuopus kyseli miksen jäisi yökylään. Poljin ystävän luokse, söin kolme croissanttia ja sovitin kymmentä juhlamekkoa. Kävin kotona punaamassa huulet ja kynnet, söin pizzaa kaupungin uusimmassa ravintolassa ja unohdin irtokarkit Almodóvarin vuoksi. Illan päätteeksi kippistin viinillä ja turvotin nilkat tapas-lautasella.

Tänään heräsin tyhjässä kodissa, huomasin viettäväni pitkästä aikaa viikonloppua yksin. Availin verhoja ja nostin kaikki kaihtimet, jotta sisään tulisi edes pieni valonpilkahdus harmaasta maisemasta. Laitoin koneellisen pyykkiä pyörimään, keräilin pöydiltä vesivärimaalaukset ja kasasin pinoksi kaikkialle levittäytyneet Hector-levyt. Poimin matonrakosista pikkulegoja, nostin kauramaitorantuiset lasit tiskialtaaseen. Vein farkut parvekkeelle tuulettumaan, petasin sängyn. Mikrotin yhden annoksen puuroa, keitin kupillisen kahvia. 

Kirjoitin lentotilassa lehtijutun, kyselin tuttavilta miten puhutaan kurahousuista englanniksi. Söin elokuvakarkkien jämät sohvalla, lämmitin reisiä läppärin alla. Ostin kaupasta avokadon pastaan ja päivälliseksi pussillisen Raffeleita. Vanupuikkoja ja pyykinpesuainetta, italianpata-ainekset maanantain ruoka-ahdinkoa varten. Etsin Netflixistä uuden sarjan, sukelsin espanjalaisen hotellin salaisuuksiin ja suhdekiemuroihin. Jääkaapissa on niin iso kolapullo, että se väkisinkin väljähtyy.

 

Syksy tuli rytinällä. Käänsi kalenterin yhdeksänteen kuukauteen, johdatti jalat villasukkalaatikolle ja ujutti kädet mustan takin hihoihin. Sade ropisee ikkunoihin, flunssanpenikka muhii poskiontelossa ja kutittelee kurkussa. Pitäisi muistaa katsoa, onko lapsilla sopivia hanskoja. Muistaa päivähoitomaksut ja neuvola-ajat, vuokranmaksut, lastenvalvojat ja vanhempainillat. 

Pitäisi osata nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, kätkeä irrelevantti ikävä ja vaikeasti selitettävä haikeus. Ihmisen täytyy osata olla yksin, pitää olla ensin onnellinen itsensä kanssa, kyllähän sinä nyt pärjäät ja niin pärjäänkin. Nyt voi tehdä mitä ikinä haluaa, paitsi lähteä lenkille jos on tulossa kipeäksi. Roskatkin saan vietyä, iltatoimet kutistuvat kymmenesosaan, eipähän tarvitse yöllä heräillä muuhun kuin kaipaukseen.

 

Huomenna täytän 31 vuotta. Järjestin töihin vohveliaamiaisen, lupasin lapsille kakkukahvit. Tyttären mielestä tarvitsisin yllätyslahjaksi vaikka kukkia. 

Vuosia sitten ministeriön lounastauolla joku kokeneempi kertoi, että kolmekymppisenä keho alkaa kettuilla ja kerätyt kilot tulevat jäädäkseen. Väitin vastaan, en enää. Uusi ikä kuulostaa kovin aikuiselta, nyt kai pyöreiden vuosien oikeuttama boolisekoilu vaihtuu sivistyneeseen viinilasilliseen. Ehkä kaksitoista senttiä riittää, kiitos. Äitiysneuvolassa olisin keskivertoa vanhempi, koulun vanhempainillassa juuri ja juuri juniorijoukkueessa. Ystävät ympärillä menevät naimisiin, lisääntyvät ja ottavat isompia asuntolainoja. Minulla on kaikkea mitä toivoa voisi, hieman sekalaisessa järjestyksessä ja vaihtelevilla kokoonpanoilla vain. 

Laitoin Hectorin soimaan, vaikka luulin jo saaneeni tarpeekseni. Sade lakkasi, aurinko alkoi paistaa, onneksi ostin myös dippiä.